rakennusperinto.fi

Harva tulee kirkoksi kutsuttuun rakennukseen astuessaan pohtineeksi, sijaitseeko kyseinen jumalanpalvelustila nimenomaisesti ja varmasti kirkkorakennuksessa. Arkkitehtuuriltaan kirkot eivät enää pitkään aikaan ole yksiselitteisesti erottuneet muusta julkisesta rakentamisesta, ja niiden suojiin on jo kauan mahtunut muutakin kuin jumalanpalveluksiin liittyvää toimintaa.  

Kysymys kirkollisen rakennuksen määritelmästä on yleensä keskeinen vain seurakuntien rakentamista ja kiinteistöomaisuutta koskevan virkatien näkökulmasta. Useimmille paikkakuntalaisille ja kirkossakävijöille se tulee ajankohtaiseksi vasta poikkeustilanteessa, jossa rakennuksen käyttöä, merkitystä ja tulevaisuutta joudutaan arvioimaan uudelleen. Seurakuntatalon purkaminen ei ole kovin suuri kotimaan uutinen. Kirkkorakennuksen purku sen sijaan vielä on. 

Ennen vuotta 1917 rakennetut kirkot ovat Kirkkolain suojelusäännösten alaisia ilman erillistä päätöstä, ja kirkkohallituksen erillispäätöksellä sitä nuorempia evankelis-luterilaisia kirkkoja on suojeltu yhteensä 44. Suomessa on kuitenkin useita kirkolliseen käyttöön vihittyjä rakennuksia, jotka asiaa tarkemmin tutkittaessa jäävät vaille kirkkolain mukaisen kirkon statusta. Tällä on merkitystä silloin kun pitää tietää onko rakennus kirkkolain suojelema vai ei, eli pitääkö rakennuksen purkua, käyttämättä jättämistä tai sen olennaista muuttamista koskevat suunnitelmat alistaa kirkkohallituksen vahvistettaviksi tai mikä suojelumerkintä ja –määräys rakennuksen tulisi asemakaavaan saada. 

Repovuorentiellä sijaitseva Paloheinän kirkkona tunnetun seurakuntatilan suunnitteli arkkitehti Sakari Siitonen. Laura Tuominen, MV/RHO.

Kirkko vai seurakuntakeskus? 

Helsingin Paloheinän asukkaille lienee tullut yllätyksenä, ettei kaupunginosan kirkkona tunnettu, Pakilan seurakunnan käyttämä rakennus täyttänyt kirkon määritelmää. Se edustaa 1950-60 -luvuilla yleistynyttä seurakuntakeskustyyppistä rakentamista, jossa jumalanpalveluksissa käytettävän salin yhteyteen keskitettiin monenlaisia muita tiloja seurakuntatyön tarpeisiin. Asuntopulan aikoina seurakunnalliset työkeskukset koettiin kirkkoja paremmin perustelluiksi hankkeiksi. Paloheinän kirkon tai oikeammin seurakuntakeskuksen vuonna 1962 hyväksytyissä, arkkitehtuuritoimisto Sakari Siitosen laatimissa rakennuslupapiirustuksissa rakennusta nimitetään seurakuntataloksi. Uudisrakennus sisälsi seurakuntatilojen (530 m2) lisäksi lastentarhan (220 m2) ja kolme asuinhuoneistoa (yht. 190 m2).  Jumalanpalvelustila vihittiin rakennuksen valmistuttua kirkoksi ja siten ilmaistiin sen erottaminen pyhään käyttöön.

Korkein hallinto-oikeus on vuonna 1997 tehnyt ennakkoluonteisen päätöksen, jonka mukaan seurakuntasalia ei ole pidettävä kirkkona yksinomaan sillä perusteella, että piispa on suorittanut seurakuntasalin vihkimisen. Sen lisäksi edellytetään, että rakennettaessa on menetelty rakentamisen aikana voimassa olleiden kirkon rakentamista koskeneiden säännösten edellyttämällä tavalla. Määritelmä ei kuitenkaan koske ennen säännösten voimaan astumista, eli ennen vuotta 1869 rakennettuja jumalanpalvelustiloja.

Kirkon sosiaalisen vastuun painottaminen ja julkisen tilan monikäyttöisyyden tavoite johtivat työkeskustyyppisten lähiökirkkojen ja seurakuntakeskusten rakentamiseen. Laura Tuominen, MV/RHO.

Paloheinän tapauksessakin mahdollisesta suojelusta on näin ollen päätettävä joko rakennussuojelulain tai maankäyttö- ja rakennuslain mukaisin menettelyin. Paloheinän-Torpparinmäen kaupunginosayhdistys ja Pakila-seura ovat kumpikin tehneet rakennussuojelulain mukaisen suojeluesityksen, josta päätöksen tekee Uudenmaan ELY-keskus. Museovirasto antoi asiasta huhtikuun puolivälissä lausunnon, jonka mukaan kyseessä ei ole valtakunnallisesti merkittävä tai valtakunnallisten alueidenkäyttötavoitteiden mukainen rakennus, eikä tiedossa ole muita erityisiä tai pakottavia syitä rakennussuojelulain käyttöön asemakaava-alueella. Viraston mukaan rakennuksella on kaupunginosan historiaan ja rakennuksen symboliarvoihin sekä sen säilyneisyyteen ja tyypillisyyteen liittyvää paikallista kulttuurihistoriallista arvoa, ja edellytykset maankäyttö- ja rakennussuojelulain mukaiselle suojelulle tulee selvittää kaavaprosessin ja sen kuulemismenettelyjen yhteydessä.