Etusivu » Rakennusperintömme » Artikkelit » Ensimmäiset lähiöt olivat alku aluerakentamiselle
Ensimmäiset lähiöt olivat alku aluerakentamiselle
Tommi Lindh, Museovirasto
Suomalainen kulttuuriympäristö tunnetaan kansainvälisesti parhaiten modernista arkkitehtuuristaan. Ruotsin kautta Saksasta kulkeutuneet arkkitehtuurivaikutteet johtivat funktionalismin läpimurtoon Pohjoismaissa vuoden 1930 paikkeilla. Yksi modernismin keskeisiä teemoja oli ihmisten elinolojen parantaminen. Tämä näkyi paitsi valoisien ja helposti tuuletettavien asuntojen suunnitteluna, myös 1920-luvulla idulleen kasvaneen sosiaalisen asuntotuotannon kehittämisenä. Varhaisimmat esimerkit ovat modernien periaatteiden mukaisesti rakennettuja työväenasuinalueita eri puolilla maatamme. Helsingin Olympiakylä puolestaan oli ensimmäinen kunnallisen asuntotuotannon kokeilu. Suomeen rakennettiin viisi saksalaisten lähiöiden tyyppistä aluetta: Sunila Karhulassa, Olympiakylä ja Taka-Töölön luoteiset korttelit Helsingissä. sekä työväen asuinalueet Jyväskylän Rautpohjassa ja Petsamon Kolosjoella.
Ensimmäinen moderni asuinalue kohosi Sunilaan
Alvar Aallon 1936-1939 suunnittelema Sunilan selluloosatehtaan alue Karhulassa (nyk Kotkassa) on varhaisin esimerkki modernista asuinalueesta. Tehtaan työntekijöille suunnitellut kerrostalot, terassoidut rivitalot ja puurakenteiset pientalot sijaitsevat väljästi rinnemaastossa maaston muotoja myötäillen. Eri rakennus- ja asuntotyypit kertoivat asukkaiden asemasta tehdasyhdyskunnassa.
Vaikka alue oli lajissaan Suomen ensimmäinen, siellä oli jo piirteitä Aallolle tunnusomaisesta luonnonoloja huomioivasta suunnittelusta. Sunilan esikuvina ovat saattaneet olla saksalaiset lähiöt, joita Aalto tunsi Frankfurtin ja Berliinin alueelta. Samoja piirteitä oli myös Aallon suunnittelemassa Kauttuan tehdasalueen kaavassa sekä Munkkiniemen toteutumattomassa kaavaluonnoksessa.
Taka-Töölöön syntyi vehreitä kaupunkikortteleita
Helsingin ensimmäinen moderni asuinalue syntyi Taka-Töölöön Birger Brunilan vuonna 1937 laatiman kaavan pohjalta. Brunilan suunnitelma pohjautui kymmenen vuotta vanhempaan huvilakaavaan. Uuteen kaavaan jäi vanhemman piirteitä, vaikka osa huvilatonteista muutettiin kerrostalotonteiksi. Pääkaupungin ensimmäinen varsinainen saksalaistyyppinen alue (Siedlung) syntyi, kun alueen kaavoitushistoria liittyi luontevasti kansainväliseen funktionalismiin. Matalat kadunvarsille lamelleihin sijoitetut kerrostalot, suurehkot korttelipihat ja kadunvarsien etuistutusalueet erottavat tämän Taka-Töölön osan muusta kivikaupungista.
Olympiakylä rakennettiin väljästi metsämaastoon
Olympiakylä rakennettiin vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten. Kun kisat jäivät sodan vuoksi pitämättä, asunnot vuokrattiin helsinkiläisille lapsiperheille sosiaalisin perustein.Alueen asemakaava ja talojen arkkitehtuuri antoi jo viitteitä tulevasta sodan jälkeisestä tyylistä.
Olympiakylään rakennettiin tiettävästi Suomen ensimmäiset pistetalot, jotka sijoitettiin vapaasti maastoon edulliset ilmansuunnat huomioiden. Pistetalot ovat tornimaisia rakennuksia, joissa yhden porrashuoneen ympärille rakennetut asunnot avautuvat neljään suuntaan.
Työväenasumista funktionalismin hengessä
Jyväskylän Rautpohjan tykkitehtaan asuinalue suunniteltiin vuosina 1938–1939 puolustusministeriön rakennusosastolla. Alueen pelkistettyihin, kaksikerroksisiin lamellitaloihin oli saatu vaikutteita mm. Tukholman Hjorthagenin ja Eriksdalin modernien asuinalueiden arkkitehtuurista.
Petsamon Kolosjoen teollisuusalueen tuntumaan kohonneen asuinalueen rakennustyöt käynnistyivät 1930-luvun lopulla. Alueen suunnittelusta vastasi vuoteen 1938 asti arkkitehti Kaj Englund ja siitä eteenpäin Olav Hammarström. Kohteeseen rakennettiin 16 tiili- ja kevytbetonirakenteista kerrostaloa, jotka sijoitettiin maastoon ilmansuuntia myötäillen. Urbaanien ihanteiden mukainen funktionalistinen asuinalue kohosi tunturin rinteelle, sitkeiden ja harvassa kasvavien käkkyrämäntyjen keskelle.
Korkea rakentaminen herätti myös arvostelua
Valtio ryhtyi vuonna 1949 rahoittamaan asuntotuotantoa, ja maahan säädettiin aravalaki. Ensimmäiset aravatalot Helsingin Laaksossa sijoitettiin maastoon pohjois-eteläsuuntaisesti huomioiden pienasuntojen haasteelliset valaistusolosuhteet. Yhdeksänkerroksiset talot muodostavat Mannerheimintien varteen dramaattisen kaupunkisommitelman. Asuntopula kasvatti rakennusten korkeuksia muuallakin Meilahden ja Laakson kaupunginosien uusissa asuinkortteleissa, mikä herätti krittiikkiä korkeaa rakentamista kohtaan.
Tapiolaa suunnittelivat eturivin arkkitehdit
Otto Iivari Meurman oli laatinut vuonna 1945 Tapiolan alueen rakennussuunnitelman, jota käytettiin myöhemmin alueen suunnittelun pohjana. Samoihin aikoihin Heikki von Herzen tutustui Tukholmassa uusiin lähiöihin, joista hän sai idean modernista puutarhakaupungista. Asuntosäätiön toiminnanjohtajana von Herzen pani ideat täytäntöön ja Espoon Tapiolaan kohosi väljä puutarhakaupunki, jossa tavoitteiden mukaisesti oli tarjolla erilaisia asuntoja kaikille yhteiskuntaluokille. Tapiolan arkkitehtoninen laatu varmistettiin käyttämällä rakennusten ja pienten aluekokonaisuuksien suunnittelijoina sen hetken tunnetuimpia arkkitehteja. Alueella haluttiin sekoittaa korkea ja matala rakentaminen ja rakennukset sijoitettiin maastoon luontevasti luonnon muotoja myötäillen.
Samoilla periaatteilla toteutettiin Jorma Järven 1956 suunnittelema Viitaniemen alue Jyväskylässä sekä Ahti Korhosen ja Erik Kråkströmin Lähderanta Espoossa. Monet muutkin kaupunkiemme 1950-luvulla rakennetuista esikaupunkialueista ovat osoittautuneet kuuluisien esikuviensa veroisiksi viihtyisyydessään. Tällaisia moderneja korkeatasoisia puutarhakaupunkeja ovat mm. Ruskeasuo, Herttoniemi ja Haaga Helsingissä.
Suurien linjojen Pihlajamäki
Helsingin Pihlajamäki edustaa yhtä äärimmäisyyttä Suomen lähiörakentamisen historiassa. Olli Kivisen vuonna 1960 laatima asemakaava ja Lauri Silvennoisen 1960-luvun alussa suunnittelemat ensimmäiset täyselementtikerrostalot ovat edelleen ehdottomuudessaan vaikuttavia. Pihlajamäki on ainutlaatuinen esimerkki rationaalisesti maastokäyriä ja optimaalisia nosturiratoja seuraavasta kaavoituksesta sekä toisaalta äärimmäisen minimalistisesta arkkitehtuurista. Alueen korkeimmille kohdille sijoitetut tornitalot muodostavat mahtavan ympäristötaideteoksen, joka näkyy jo kaukaa Itä-Helsinkiä lähestyttäessä. Nelikerroksiset lamellitalot polveilevat matalammilla kallioilla satoja metrejä pitkinä lähes päättymättömän tuntuisina nauhoina.
Pihläjämäen korkeimmista pistetaloista avautuu näkymiä merelle asti. Mika Karttunen.
Kortepohja toimi käännekohtana
Jyväskylän Kortepohjan asuinalue perustuu arkkitehti Bengt Lundstenin kilpailuvoittoon vuodelta 1964. Kohde oli käänteentekevä suomalaisten asuinalueiden suunnittelussa. Pyrkimyksenä oli ”päästä pois muodottomasta metsäasutuksesta” ja ”saada aikaan urbaani asuinympäristö matalahkoilla rakennuksilla, joiden sijoituksella on selvä yhteys 1800-luvun traditionaaliseen kaupunkimuotoon”. Modernien ihanneasuinalueiden kauden voidaan sanoa päättyneen Suomessa Kortepohjan myötä. Myöhemmin toteutetut lähiöt perustuivat ruutukaavaan, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa, ja teräsbetonireikäelementtien käyttöön tavalla, joka on tahrannut arkkitehti- ja insinöörikunnan mainetta 1970-luvulta lähtien.
Kirjoitus perustuu artikkeliin, joka on julkaistu teoksessa "Rakennusperintömme - kulttuuriympäristön lukukirja".