rakennusperinto.fi

1900-luvun viimeisten vuosikymmenten kerrostalorakentamista leimasi aluksi energiakriisi, sen jälkeen postmodernismi ja uusfunktionalismi. Sävyä toivat 1980-luvun pörssihuuma ja ekologinen valveutuneisuus sekä perinnerakentamisen ja rakennussuojelun arvostus. Myös puukerrostaloja rakennettiin. 1990-luvun lama synkisti tilannetta. Kaupungistuminen on kuitenkin jatkunut.

Viihtyisän lähiympäristön merkitys kasvoi

Seitsemänkymmenluvun puolivälin jälkeen asuinaluesuunnittelussa pyrittiin selkeästi hahmottuviin korttelikokonaisuuksiin ja liikenteen järjestämiseen perinteistä kaupunkirakennetta muistuttavasti. Esimerkkeinä tästä ovat Itäkeskuksen ja Katajanokan uudet asuinalueet Helsingissä. Malminkartanossa 1970-luvun lopulla kokeiltiin poikkeuksellisen virikkeistä lähiympäristöä ja mm. työpaikkojen sijoittelua asumisen lomaan.

Espoon Kivenlahden asuinalue amfeineen pyrki 1970-luvulla merellisen sijainnin hyödyntämiseen ja erilaisten talotyyppien kautta sosiaaliseen sekoittamiseen. Rannan läheisyyttä ovat hyödyntäneet myös Vuosaaren, Ruoholahden, Pikku-Huopalahden, Herttoniemen ja Arabianrannan asuinalueet. Keskustan lähirannat on rakennettu myös Turussa, Lahdessa ja Oulussa.

Suurpihojen ja puoliavointen kortteleiden paluusta oli merkkejä Helsingin Herttoniemenrannassa ja Espoon Leppävaaran eteläisissä osissa. Useissa 1990-luvun kaavaratkaisuissa on  tavoiteltu orgaanista kaupunkirakennetta, jossa korttelit ryhmittyvät kokoavan suoran tai kaartuvan pääkadun molemmille puolille. Myös eräänlaisia barokkikaavoja on harrastettu kaartuvine symmetrisine katuverkkoineen ja akseleineen.

Porrashuone oli asuntojen pohjaratkaisujen vakiintumisen jälkeen ainoa sisätila, jota voitiin varioida arkkitehtuurin nimissä. Talotyyppien kirjo lisääntyi ja kaikkea kokeiltiin luhtikäytäväratkaisuista väljiin olohuonemaisiin porrashuoneisiin. Porrashuoneet suunniteltiin valoisiksi ja tilaviksi. Luhtikäytävätaloissa porrashuoneet olivat usein kylmän puolella ja melko epäviihtyisiä.

 

Julkisivuissa oli materiaali- ja väri-ilottelua

Myös julkisivuarkkitehtuuri vaihteli enemmän kuin aiempina 25-vuotisjaksoina.  Teknisesti ajanjakso oli edelleen elementtirakentamisen aikaa. Pintamateriaaleina elementeissä käytettiin 1970-luvun lopulla tiiliä ja tiililaattaa. 1980-luvun alun postmoderni kausi arkkitehtuurissa toi koristeet ensimmäistä kertaa 1920-luvun jälkeen takaisin kerrostaloihin. Klinkkeripinta mahdollisti moniväriset ja mm. raidoitetut julkisivut. 1990-luvulla kokeiltiin uudentyyppisiä rappauspinnoitteita. Elementtirakentamisen huonosta maineesta johtuen pyrittiin saumat saamaan mahdollisimman hyvin piiloon. Ensin sovitettiin elastisen sauman väri julkisivun väreihin ja lopulta käytettiin saumattomia pintarappauksia.

 
Kerrostaloissa tasakatto oli edelleen yleinen, mutta sen huono maine ja arkkitehtoniset pyrkimykset tekivät pulpettikatosta 1990-luvulle tultaessa tasakattoa yleisemmän. Katteena pelti oli yleisin.