Etusivu » Rakennusperintömme » Artikkelit » Uusrenessanssista uusklassismiin 1880-1920, asuinkerrostaloarkkitehtuurin vaiheet, osa 1/5
Uusrenessanssista uusklassismiin 1880-1920,
asuinkerrostaloarkkitehtuurin vaiheet, osa 1/5
Tommi Lindh, Museovirasto
Kerrostalojen ja kerrostaloasuntojen rakentamisessa on ollut monta toisistaan erottuvaa vaihetta. Eri vaiheiden
ominaispiirteiden tunteminen on olennaista suunniteltaessa kerrostalojen ylläpitoa, huoltoa, kunnostusta ja
muutoksia. Asuntojen muuttaminen ei yleensä edellytä rakennuslupaa tai muuta yhteydenpitoa viranomaisiin.
Rakennuksen tyylin ja muiden ominaisuuksien huomioiminen jääkin taloyhtiöiden, isännöitsijöiden ja asukkaiden
vastuulle. Tässä artikkelisarjassa esitellään asuinkerrostaloarkkitehtuurin vaiheita ja ominaispiirteitä jaettuna
aikakausittain viiteen osaan.
Monikerroksiset asuin- ja liiketalot ilmestyivät Suomen suurimpien kaupunkien katukuvaan 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana. Ensimmäisenä muutos näkyi Helsingissä, jonne asuinkerrostaloja rakennettiin seuraavien vuosikymmenien aikana ylivoimaisesti eniten. Pääkaupungissa suurten asuinkerrostalojen läpimurtokausi ajoittui 1870-luvulle. Ensimmäiset asuinkerrostalot nousivat nykyisten Kruununhaan, Kluuvin, Kaartinkaupungin, Kampin ja Punavuoren alueelle. Vuosisadan vaihteessa rakentaminen levisi myös Katajanokan ja Ullanlinnan kaupunginosiin. Turun vanhimmat asuinkerrostalot kohosivat 1880-luvulla nykyisen Kauppatorin seutuville. Tampereen ensimmäinen kolmikerroksinen asuintalo valmistui torin kaakkoiskulmalle vuonna 1885.
Ensimmäisten suurten asuin- ja liiketalojen rakennuttajat olivat varakkaita liikemiehiä, kauppiaita ja ylempiä virkamiehiä. Heidän joukossaan oli myös rakennusmestareita ja arkkitehtejä, jotka toimivat usein yhtä aikaa kohteen rakennuttajina, suunnittelijoina ja rakentajina. Talot rakennettiin ensisijaisesti vuokrattaviksi, mutta usein rakennuttaja itsekin asui tai harjoitti liiketoimintaa omassa talossaan. Yhtiömuotoista rakentamista alkoi esiintyä lähinnä vasta uuden osakeyhtiölain tultua voimaan vuonna 1895.
Korkeat kivitalot kohosivat puutalojen tilalle
Helsingin niemi oli kaavoitettu ja rakennettu puukaupungiksi 1880-luvun alkuun mennessä. Vuoden 1856 asetus mahdollisti myös monikerroksisten kivitalojen rakentamisen kaupunkikortteleihin ja puutalojen tilalle kohosi vähitellen kerrostaloja. Helsingin ensimmäinen, vuoden 1875 rakennusjärjestys määritteli korkeimmaksi kerrosluvuksi kuusi kerrosta, muttei muuten säädellyt rakentamisen määrää.
Käytännössä korttelit rakennettiin lähes umpeen. Usein kivinen kerrostalo rakennettiin tontin takaosaan piharakennusten paikalle ja yksikerroksinen puutalo jäi käyttöön kadun varteen. Vanha puutalo saatettiin korvata kerrostalolla vasta vuosikymmeniä myöhemmin.
Kaupunkien rakentaminen muuttui radikaalisti vuoden 1900 paikkeilla. Vuonna 1899 järjestettiin Suomen ensimmäinen asemakaavakilpailu Helsingin Töölön kaupunginosan suunnittelusta. Asemakaavan merkitys kaupunkirakenteen muovaajana korostui ja korttelit, kadut, aukiot ja puistot suunniteltiin arkkitehtonisiksi kokonaisuuksiksi. Vuosisadan alkuvuosien kaupunkirakennustaidetta leimasi itävaltalaisen Camillo Sitten vaikutus, joka näkyi Helsingissä Töölön, Kulosaaren ja Eiran asemakaavoissa. 1910-luvulla puutarhakaupunki-ideat levisivät maahamme. Eliel Saarisen arkkitehtiryhmän laatima Munkkiniemi-Haaga-suunnitelma (1915) oli ensimmäinen yritys laatia kokonaisen suurkaupungin kaava. Munkkiniemi-Haaga ja sitä seurannut Pro-Helsingfors -suunnitelma ovat olleet Helsingin kaavallisten ratkaisujen pohjana näihin päiviin saakka. Uudentyyppinen kaavoitus näkyi myös kerrostalojen rakentamisessa. Piharakennuksista luovuttiin ja kaavoituksella varmistettiin asuntojen valonsaanti myös pihan puolelta sekä saatiin aikaan viihtyisiä oleskelupihoja.
Julkisivut koristeltiin rikkaasti
Vuosisadan vaihteen kerrostalojen julkisivuarkkitehtuuria leimasivat kertaustyylit. Koristelussa käytettiin klassismin ja gotiikan aiheita ja yleisempi nimitys aikakauden arkkitehtuurille on uusrenessanssi. Kerrostalot muistuttivat mittasuhteiltaan ja koristeluiltaan italialaisia 1400-luvun renessanssipalatseja. Julkisivuissa käytettiin renessanssipalatseille tyypillistä kolmea päällekkäistä pylväsjärjestelmää. Kolmikerroksisuuden vaikutelma toteutui vaikka kerroksia oli yleensä kuusi.
Kivijalka tehtiin usein luonnonkivestä ja alimmat kerrokset koristeltiin suuria kiviharkkoja imitoivalla rappauksella. Ylöspäin mentäessä koristelu keveni ja monipuolistui. Kolmijako näkyi myös vaakalistoituksessa ja räystäät olivat leveitä ja runsaasti koristeltuja. 1800-luvun lopulla julkisivujen koristeellisimmat osat, kuten konsolit, koristelistat ja pylväänpäät tehtiin kipsistä. Myös luonnonkiveä käytettiin seinien yksityiskohdissa ja hienoimpien asuintalojen julkisivuja saattoivat koristaa kiillotetut luonnonkivipylväät ja -pilasterit.
Uusrenessanssitalojen julkisivuväritys vaihteli yksivärisestä hyvinkin monivärisiin ratkaisuihin. Listoitus oli usein muuta julkisivua tummempi, usein ruskean tai harmaan sävyinen. Seinäpinnat olivat vaaleita tai joskus hyvinkin voimakkailla väreillä sävytettyjä. Myös puhtaaksimuurattuja tiilijulkisivuja harrastettiin vaalein listoin koristeltuina tai kokotiilisinä. Rapatut julkisivut maalattiin kalkkimaalilla ja kipsikoristeiden pintakäsittelyyn käytettiin öljymaalia.
Jugend-taloissa käytettiin luonnonkiveä
1900-luvun alun jugendtalot poikkeavat uusrenessanssitaloista huomattavasti. Keskeinen muutos oli siirtyminen symmetriasta epäsymmetriaan. Ikkunoiden, erkkereiden ja kulmatornien sijoitteluun vaikutti paitsi julkisivuarkkitehtuuri, myös asuntojen pohjaratkaisut.
Jugendin aikana yleistyi luonnonkiven käyttö julkisivuissa. Asuintaloihin ei yleensä rakennettu kokonaisia luonnonkivijulkisivuja niiden kalleuden takia, mutta pohjakerroksen verhoilu luonnonkivellä oli tavallista. Yleisin kivilaji oli graniitti, mutta sen ohella oli käytössä myös helpommin työstettävä vuolukivi. Epäaitoina pidetyt kipsikoristeet jäivät syrjään rappauksen ja luonnonkiven tieltä. Julkisivuissa käytettiin karkeaa rappausta, jonka värisävyinä olivat luonnonläheiset maavärit
1910-luvulla jugendin rinnalle tuli klassismia ja jugendia sekoittava tyyli, jota on kutsuttu jugend-klassismiksi. Jugend-taloille vieras listoitus palasi arkkitehtuuriin, ja julkisivujäsentelyt saattoivat vivahtaa jopa barokkiin. Uusrenessanssitaloista poiketen 1910-luvun talojen listat olivat vaaleita ja seinäpinnat tummempia.
Ikkunat tehtiin käsityönä työmaalla
Ikkunoiden puitejako vaihteli runsaasti eri tyylikausina. Uusrenessanssitalojen yleisin ikkunatyyppi oli kolmiruutuinen T-karmi-ikkuna ilman välipuitteita. Usein ylimpien kerrosten ikkunat koristeltiin erityisen näyttävästi ja puitteiden väri oli valkoinen. Jugendin aikana ikkunat olivat alaosastaan kaksijakoisia ja yläosa jaettiin pieniin ruutuihin, joita saattoi olla kahdeksan tai yhdeksän. Puitteet maalattiin maavärein tai lakattiin.
Asuinkerrosten ikkunat olivat tavallisimmin kaksilasisia, jolloin ulkopuite aukesi ulos ja sisäpuite sisäänpäin. Asuinkerrosten ikkunapuitemateriaalina oli mänty, ensimmäisen kerroksen liikehuoneistoissa käytettiin usein tammea. Helsingissä ikkunat tehtiin yleisesti vuosisadan vaihteeseen asti käsityönä rakennuspaikalla, mutta myöhemmin työ siirtyi koneellistettuihin puusepänverstaisiin.
Ikkunapenkit tehtiin aluksi puusta ja ne liitettiin kiinteästi karmin alakappaleeseen. 1900-luvulla yleistyvät muut materiaalit, kuten paikalla valetut betonitasot tai mittojen mukaan sementtivalimossa valmistetut, mosaiikkibetonilla pinnoitetut ikkunapenkit.
Kattomaisemaa hallitsivat mustat peltikatot
Tavallisesti vesikattoa kannattivat puiset kattotuolit, jotka oli tuettu talon kantavaan runkoon. Rakennusjärjestysten mukaan ullakko tuli varustaa ikkunoilla ja paloluukuilla. Samoin vierekkäiset eri tonteilla sijaitsevat rakennukset tuli erottaa toisistaan palomuureilla, jotka pellitettyinä nousivat vesikaton yläpuolelle.
Asuinkerrostalojen yleisin katemateriaali oli rautapelti. Helsingin 1875 rakennusjärjestys salli myös lyijy-, sinkki- ja kuparipellin käytön, mutta helposti sulavien lyijyn ja sinkin käyttö kiellettiin palovaaraa aiheuttavina vuonna 1895. Kuparipellin käyttöä rajoitti sen kalleus. Kattamiseen käytettiin aluksi helposti ruostuvaa galvanoimatonta peltiä, joka suojattiin ilmaston vaikutuksilta maalamalla se mustalla kivihiilitervalla tai öljymaalilla. Galvanoidun pellin käyttöön siirryttiin Helsingissä yleisemmin vasta 1910-luvulla.
Tiilikatot olivat harvinaisia 1800-luvun lopussa, mutta monet arkkitehdit olivat ihastuneita niiden ulkoasuun ja halusivat elvyttää niiden käyttöä. Tiilikatot yleistyivätkin jugend-arkkitehtuurin myötä. Monimuotoiset kattorakenteet, kuten hormien läpiviennit, kulmatornit ja ullakkoikkunat oli vaikeampi rakentaa vedenpitäviksi tiilikatossa, joten näissä paikoissa käytettiin usein rauta- tai kuparipeltiä.
Porrashuoneet koristeltiin ajan hengessä
Vuosisadan vaihteen varakkaiden porvaristalojen suurimpien huoneistojen pääsisäänkäynti oli kadun puolelta. Pääporras oli tilava ja edustava ja sen seinä- ja kattopinnat koristeltiin taidokkailla maalauksilla. Vuoden 1875 rakennusjärjestyksessä Helsingin kivitalojen pääportaan minimileveydeksi määrättiin 5 jalkaa eli noin 150 cm.
Portaiden yleisin rakenneratkaisu oli vapaasti kantava porras. Esivalmisteisen askelman toinen pää muurattiin porrashuoneen seinän sisään toisen pään jäädessä ulokkeeksi. Rakenne sopi sekä suorien että kaarevien porrassyöksyjen tekoon.
Askelmat olivat raudoitettua betonia ja pintamateriaalina käytettiin esimerkiksi kalkkikiveä, mosaiikkibetonia tai erilaisia betonista valettuja laattoja.Sementinharmaaseen betonimassaan sekoitettiin väriaineita, kuten liitua, okraa, ultramariinin sinistä tai grafiittia. Hienoimmat lattialaatat olivat kuvioituja. Keraamiset laatat yleistyivät vasta ensimmäisen maailmansodan alla. Paloturvallisuussyistä porrashuoneen rakenteet piti tehdä palamattomasta aineesta.
Arkinen huoltoliikenne hoidettiin pihan kautta
Keittiöihin ja pienasuntoihin kuljettiin sisäpihan puolelta keittiönportaiden kautta, jotka olivat sekä mitoitukseltaan että ulkoasultaan vaatimattomammat. Takaportaiden kautta hoidettiin ruokatavaroiden, halkojen ja jäteastioiden kuljetus. Turun rakennusjärjestyksessä vuonna 1907 määrättiin ”kyökinportaiden” vähimmäisleveydeksi yksi metri. Keittiönportaiden askelmien materiaalina käytettiin käsittelemätöntä betonia, puuta tai punatiiltä.
Hissi oli vielä vuosisadan alkuvuosina Suomessa suuri harvinaisuus. ja viisikerroksisetkin talot jäivät ilman hissiä. 1910-luvulta lähtien hissit yleistyivät nelikerroksisissa tai sitä korkeammissa taloissa. Oma sittemmin kadonnut erikoisuutensa oli kellarista keittiöön johtava tavarahissi, jolla kuljetettiin pyykkien lisäksi lämmityksessä ja ruuanlaitossa tarvittavat halot halkokellarista asuntoon.
Huoneistokohtaiset parvekkeet olivat vuosisadan vaihteessa harvinaisia. Pihan puoleiset, yhteiset tuuletusparvekkeet sen sijaan kuuluivat jo yleisesti 1880-luvun kerrostaloihin. Tomutusparvekkeet sijaitsivat yleensä keittiön portaan yhteydessä ja 1900-luvun alusta lähtien niitä rakennettiin useimmiten joka kerrosvälin kohdalle.Herrasväen lukaaleja ja työväenkasarmeja
Kaupunkikerrostalojen säätyläisasunnot muistuttivat huonejärjestykseltään maaseudun kartanoita. Yleisin oli karoliininen pohjakaava, jossa keskellä asuntoa on sali, jonka ympärille muut tilat asettuivat. Palvelusväellä oli oma porrashuone ja sisäänkäynti lähellä asunnon keittiötä.
Työväen asuntotilanteeseen haettiin aktiivisesti ratkaisua 1800-luvun lopulta lähtien. Ensimmäiset asuntokasarmit rakennettiin jo 1800-luvun lopulla tuotantolaitosten läheisyyteen. Varhaisimmat varsinaiset työväestölle suunnitellut asuinalueet olivat Helsingin Vallila ja Käpylä.
Sisäovet olivat puisia peiliovia. Niiden rungon muodostivat vankat kehyspuut, joiden väliin jäävät ”peilit” täytettiin ohuilla puulevyillä. Ovipeilien ja kehyspuiden reunaan höylättiin koristeellinen profilointi, jonka muotoilu vaihteli tyylisuuntien mukaan. Huoneistojen ulko-ovissa saatettiin puiset peilit korvata lasilla. 1800-luvulla oli lisäksi tavanomaista maalata mänty- tai kuusiovi muistuttamaan jalompaa puulajia.
Teksti- ja kuvatoimitustyö Marja Sahlberg.
Lisää aiheesta:
Kerrostalot 1880-1940, Petri Neuvonen, Erkki Mäkiö ja Maarit Malinen, Rakennustietosäätiö, 2002
Kerrostalot 1940-1960, Erkki Mäkiö… (et al.), Rakennustietosäätiö, 1990
Kerrostalot 1960-1975, Erkki Mäkiö ... (et al.), Rakennustietosäätiö, 1994
Kerrostalot 1880-2000 –arkkitehtuuri, rakennustekniikka, korjaaminen, Petri Neuvonen (toim.), Rakennustietosäätiö, 2006
Kerrostalojen julkisivukorjaus, Petri Neuvonen, Suomen ympäristö 37/2009, Ympäristöministeriö, 2009