Etusivu » Rakennusperintömme » Artikkelit » Urheilurakentaminen ja liikuntaympäristöt
Urheilurakentaminen ja liikuntaympäristöt
Hilkka Högström, Museovirasto
Urheilukenttä on tuttu näky jokaisessa Suomen kunnassa. Puistomaisessa ympäristössä juoksuradan ympäröimällä nurmi- tai hiekkakentällä pelataan kesäisin jalka- ja pesäpalloa sekä yleisurheillaan. Talvella kenttä jäädytetään luistinradaksi ja jääkiekkokaukaloksi. Kentän laidalla katsomon ylöspäin porrastetut istuinpaikat takaavat katsojille hyvät näkymät kentän tapahtumiin, katsomon alla ovat urheilijoiden pukukopit. Nämä urheilupaikkojen perustekijät, kuten kenttien mitatkin, ovat muotoutuneet jo kauan sitten ja toistuvat eri paikoissa samankaltaisina. Usein eri lajien liikuntapaikat ovat urheilupuistossa lähellä toisiaan, kesäisten vehreitten urheilu- ja tenniskenttien sekä uimapaikkojen rinnalla on suuria urheiluhalleja.
Urheilu järjestäytyy 1900-luvun alussa
Vaikka liikunta ja kilpailu ovat aina innostaneet ihmisiä, on järjestäytynyt liikkuminen ja urheilu sekä niiden vaatima liikuntapaikkojen rakentaminen Suomessa suhteellisen nuorta. Suomalaisten pelipaikoiksi kelpasivat ennen joutomaat, niityt ja aukiot, uimapaikoiksi vesistöjen rannat. Luistinradat aurattiin jokien, järvien tai meren jäälle ja hiihtomaastoja oli kaikkialla. Urheilun järjestäytyminen seuratoiminnaksi vilkastui 1900-luvun alussa. Turun Samppalinnanmäelle perustettiin yksityisten ja yhdistysten työllä ja tuella 1890-luvulla urheilupuisto, jossa oli mm. maan ensimmäinen pyöräilyrata. Ensimmäinen urheilukenttä juoksuratoineen rakennettiin 1906–1907 Helsingin Eläintarhaan, kaupungin laajaan Keskuspuistoon. Kilpahiihtoja alettiin järjestää 1870-luvun lopulta lähtien tasamaahiihtona pelloilla ja jäillä. Murtomaahiihtoon siirryttiin 1920-luvulla, jolloin myös tunnetut Puijon ja Lahden hiihtokeskukset alkoivat kehittyä. Kaupunkien varhaisimpia liikuntapaikkoja olivat puistot – esimerkiksi Turussa Kupittaa, Helsingissä Kaisaniemi ja Hesperia.
Urheilukenttiä tehtiin aatteen voimalla
Teollistumisen ja kaupungistumisen myötä liikunta yksipuolistui ja vapaa-aika lisääntyi. Kansalaisia kannustettiin terveyttä, voimaa, kauneutta ja virkeyttä lisäävään liikuntaan. Hyvinvointivaltion ja uuden ajan kaupunkilaisen tuli olla fyysisesti ja henkisesti mallikelpoinen ja terve. Tehdaspaikkakuntien yhtiöt rakensivat työntekijöilleen urheilukenttiä. Yksilön intressiin yhdistyi myös valtiollinen, sillä vain hyväkuntoiset armeijan käyneet miehet menestyisivät maanpuolustuksessa. Fyysinen kasvatus on ollut oleellista myös poliittisten ja aatteellisten järjestöjen lasten ja nuorten opetusohjelmassa. Urheilukenttiä rakennettiin suojeluskuntien, raittius- ja työväenyhdistysten, nuorisoseurojen ja vapaapalokuntien talkoilla. Valtio tuki työttömyyden ja laman vuosina urheilurakentamistakin, ja veikkausvaroja saatiin jo 1940-luvulta alkaen. Suomessa oli 1960-luvun lopussa noin 2300 erilaista urheilukenttää.
Koulujen urheilutiloista stadioneille
Sotien jälkeen 1945–61 maalaiskuntiin valmistui yli 3300 koulutaloa samalla kun lukemattomia vanhoja rakennuksia uusittiin ja laajennettiin. Valtio ohjasi koulurakentamista sotien jälkeen ja loi ohjelman, jossa liikunnalla ulkoilu- ja urheilukenttineen oli keskeinen sija: koulujen ja oppilaitosten lähellä on aina urheilukenttä ja liikuntasali koulun sisällä.
Kansallisilla urheilusankareilla on ollut suuri merkitys suomalaisten urheiluharrastuksen leviämisessä ja urheilupaikkojen rakentamisessa. Reilua peliä, amatöörihenkeä ja rauhanomaisuutta korostava antiikin Kreikassa syntynyt olympia-aate herätettiin henkiin 1800-luvun lopulla. Varhaisten olympialaisten suomalaisvoittajat kohosivat kansallissankareiksi, kuten Hannes Kolehmainen, joka ”juoksi Suomen maailmankartalle” kolmella kultamitalilla vuoden 1912 olympialaisissa Tukholmassa, ja Paavo Nurmi, joka kolmissa peräkkäisissä olympialaisissa nousi korkeimmalle palkintokorokkeelle yhteensä yhdeksän kertaa. Suomalaiset alkoivat pitää itseään urheilukansana, ja 1920-luvun lehtien sivuilla ennätysten murskaajista puhutaan karun ja sitkeän kansakunnan edustajina. Mutta menestysten taustalta alkoi löytyä myös systemaattista valmentautumista. Kello ja aika olivat modernin ja kehityksen vertauskuvia. Urheiluopistot vastasivat osaltaan järjestäytyneestä urheilijoiden koulutuksesta: Vierumäen urheiluopiston 1930-luvun vaalea rakennus korkeine ydinosineen ja matalampine siipineen sijoittui kangasmaastoon, valoisan männikön keskelle.
Olympiamenestykset 1900-luvun alkuvuosikymmeninä innoittivat suomalaisia hakemaan kesäolympialaisia Helsinkiin 1930-luvulla. Silloin rakennetut olympiaurheilun kilpailupaikat ja -rakennukset olivat kaikki tyyppiään ensimmäisiä Suomessa ja korkeatasoisia esikuvia urheilurakennusten arkkitehtuurista. Vuoden 1940 olympialaisiin rakennettiin Olympiastadion, Uimastadion, Velodromi, Soutustadion, Laakson ratsastuskeskus ja Ruskeasuon ratsastushalli, myös Messuhallia (nykyinen Kisahalli) ja Autopalatsia (nykyinen Tennispalatsi) rakennettaessa pidettiin silmällä kisoja.
Uimahalleja ja pursiseurojen paviljonkeja
Lapin talvimatkailu syntyi murtomaahiihdon ja lasketteluharrastuksen myötä. Valtion rakennuttamat funktionalistiset matkailuhotellit tuhoutuivat sodassa, ja jälleenrakennustyö saatiin päätökseen vasta 1960-luvulla. Matkailun kasvu räjäytti rakentamisen erityisesti 1980–90-luvuilla. Kulttuuri- ja luonnonmaisemaa muuttavat myös laajat golf-kentät.
Uimahallit tai maauimalat olivat järvien Suomessa harvinaisia vielä 1960-luvulla. Ensimmäinen uimahalli oli Helsingin Yrjönkadun 1928 valmistunut, eurooppalaista kylpyläperinnettä heijastava halli. Toisenlaista vesiurheilua edustavat pursiseurojen talot, joiden kulta-aika näyttää osuneen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vuosikymmeniin. Rantapuistoihin ja satamien saarille rakennettujen paviljonkien suunnittelijoina oli koko joukko purjehtivia arkkitehteja.
Huimia tilavaatimuksia ja jännevälejä edellyttävät urheilurakennukset ovat innoittaneet rohkeisiin rakenneratkaisuihin. Tampereelle jääkiekon MM-kisoihin 1965 valmistunut maan ensimmäinen jäähalli on näyttävä betoniluomus. Samalta vuosikymmeneltä on myös Helsingin Nordenskiöldinkadun jäähalli. Urheilukeskuksiin luontevasti sopivan uudemman betoniarkkitehtuurin mallikappaleita ovat myös Lahden Salpausselkä ja Tampereella rohkeiden rakenneratkaisujen Ratinan stadion.
Lähde:
Mikko Härö, Tiedon ja valistuksen tilat, Rakennusperintömme, Kulttuuriympäristön lukukirja. Hämeenlinna 2001.