rakennusperinto.fi

Salpalinjan linnoitusketju rakennettiin Suomen itärajan turvaamiseksi. Rakentaminen aloitettiin talvisodan jälkeen, välirauhan aikana 1940-1941. Tuolloin linnoitustöihin osallistui yli 37 000 henkeä. Varustuksia vahvennettiin vielä jatkosodan aikana loppukesästä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäyksen käynnistyttyä. Varustuksia on itärajan tuntumassa 900 kilometriä Suomenlahden rannikolta Lappiin asti.
Kenttätöitä edelsivät huolelliset esityöt. 
 – Valmistelin tätä puoli vuotta. Linnoitteiden sijaintitiedot on asemoitu vanhoilta kartoilta nykyisen karttapohjan päälle, jotta myös uusilla kaupunki- ja lähiöalueilla linnoitteet löytyisivät helposti. 1940-luvusta tiestö on monin paikoin muuttunut niin, että pelkästään vanhan kartan avulla selviäminen maastossa olisi vaikeaa. Esitöiden ansioista tiedämme aika hyvin, mitä on odotettavissa, John Lagerstedt kertoo. Osa kartoista saatiin puolustusvoimilta ja apuna on myös monenlaisia muita tuki- ja apukarttoja.

Koko Salpalinja inventoidaan

 – Kohteita joudutaan priorisoimaan, osa joudutaan jättämään väliin ja osa tutkitaan vain pintapuolisesti. Kuitenkin työn tuloksena Salpalinjasta saadaan kattava kokonaiskuva, sillä koko linja käydään läpi etelästä Lapin Savukoskelle asti. Aikaa kenttätöihin on varattu 16 viikkoa tänä vuonna ja toiset 16 ensi vuonna. Maastossa on jatkuvasti kaksi henkeä. Se on sekä työturvallisuuskysymys että hankkeen laajuudesta johtuva ratkaisu, hän jatkaa.

Priorisointi näkyy esimerkiksi Lappeenrannan valitsemisessa ensimmäisiin tutkimuskohteisiin. Täällä maankäytön paineet ovat suuret ja on tärkeää saada kohteet ja aluerajaukset kartalle. Salpalinjan, kuten muutkin toisen maailmansodan ja kylmän sodan ajan aikaiset kohteet rinnastetaan kaava-asioissa muinaisjäännöksiin.

Päivä arkeologien matkassa

Saavumme uuden, vielä rakenteilla olevan pientaloalueen laitaan. John Lagerstedtin kartassa näkyy, että lähistöllä pitäisi olla betoninen linnoituslaite.
 – Kestolinnoitteet ovat betonisia, jykeviä tuliasemia ja suojia. Kenttälinnoitteet ovat puukorsuja ja taisteluhautoja, hän kertoo. Pienellä kummulla talojen vierestä löytyy konekiväärikorsu ilman kupua. Bunkkeri on tällaisen rakennelman epävirallinen nimi. Lagerstedt ottaa tarkan paikan satelliittipaikantimella ja kirjoittaa ympäristön kuvauksen. Tiina Mikkanen mittaa ampumasektorin keskisuunnan, mikä on 70 astetta. Hän myös valokuvaa järjestelmällisesti kaikki kohteet, kun John Lagerstedt keskittyy erikoisrakenteiden kuvaamiseen.

Kenttätöissä turvallisuustekijät otetaan huomioon. Luolien katoista voi pudota kiviä, taisteluhautojen reunoista voi irrota maa-ainesta, eikä koskaan voi olla varma siitä, mitä korsun sisällä on. Siellä voi olla vaikka viisi metriä syvä, suojaamaton kaivo. Salpalinja siirtyi puolustusministeriöltä valtiovarainministeriölle vuonna 2003, ja nykyisin linnoitteita hoitaa Senaatti-kiinteistöt.  Asutuksen lähellä olevien linnoitteiden turvallisuudesta on huolehdittu sulkemalla ne huolellisesti ja peittämällä aukkoja verkoilla jne.

Arkeologien varusteet ovat vakuuttavat: kummallakin on kypärä, turvaliivit, turvajalkineet, hyvä taskulamppu ja toinen varalla. Välineisiin kuuluvat myös satelliittipaikannin, kamera, puhelin ja vettä kestävät kartat. Ensiaputarvikkeet ovat autossa. Inventoijat liikkuvat usein maastossa yksin. Kaksi tutkijaa kuitenkin näkee aina enemmän ja nopeammin kuin yksi, eikä kaikkiin Salpalinjan paikkoihin edes voisi mennä yksin.

Hyvin varustetut kalliit korsut

Aikanaan konekiväärin piippu osoitti ulos ampuma-aukosta. Huoneen yläpuolella on kaksi metriä paksu, teräksellä vahvistettu betonikatto, ja seinä on 2,80 metriä paksu. Huoneen toinen ikkuna on tähystysaukko. Huone on kaikuva, ja se oli aikanaan pehmustettu asbestikuidulla, jotta sotilaiden kuulokipukynnys ei ylittyisi. Paitsi meteliltä, sotilaita piti suojella myös häkää sisältäviltä ruuti- ja taistelukaasuilta. Sen vuoksi seinässä on putki, johon pumpattiin puhdasta ilmaa puolimaskien käyttöön. Korsun majoitustila on pieni ja kaivo asiallisesti peitetty. Joissain korsuissa oli kaivon tilalla vesisäiliö. Seinällä on myös käsikranaatin pudotusputki eli tuliaisluukku epämieluisaa ovelle koputtelijaa varten. Varustukseen kuului myös antenni radiota varten, kaatoallas, pumppu ja vesijohto, josta saatiin jäähdytysvettä konekiväärille.

 – Salpalinja menetti sotilaallisen merkityksensä 1960-luvulla. Aseet oli poistettu pian sodan jälkeen, mutta rakenteita pidettiin siihen asti kunnossa.

Panssarivaunun esteitä rakennettiin kivilohkareista

Matkalla seuraavalle korsulle metsän ja pellon rajalla näkyy nelirivinen panssarivaunun kivieste: neljään riviin asetettuja suuria kivenlohkareita. Tämä on pahoin vesakoitunut, eikä helposti erotu pusikosta. Vesakot raivaamalla este näkyisi hyvin, mutta Lagerstedtin mukaan tätä estettä on Salpalinjalla 250 km, joten kaikkea tuskin otetaan esiin.

Seuraavassa konekiväärikorsussa on tähystyskupu.
 – Vaikka tiedämme, missä kohteita on, eivät ne silti aina löydy helposti. Laitteet ovat hyvin maastoon naamioituja ja sanotaankin, että niitä ei välttämättä huomaa, vaikka kävelisi päällä.

Tämän korsun miehistötila on edellistä isompi. Lämmitysputki on tippunut lattialle, puukatto on kadonnut, sen kiinnitykseen käytetty rautalista on tallella. Makuulavitsojen paikat näkyvät seinän maalausjäljistä. Ilma tuli majoitustilaan kamiinan kautta, siis lämpimänä.

Varustuksia on myös luolissa

Parhaina päivinä John Lagerstedt  ja Tiina Mikkanen ehtivät tutkia kymmenenkin linnoitetta. Tämän päivän viimeinen kohde on suuri luola. Se on rakennettu kolmeen kerrokseen ja kummankin portaan korkeus on seitsemän metriä. Pimeässä viileässä luolassa taskulampun valo häipyy tyhjään tilaan, ja jyrkissä portaissa tulee indianajones-olo. En haluaisi olla täällä yksin selvittämässä sitä, mitä pimeydestä löytyy. Tämä luola on yksi suurimmista ja sen portaat on kunnostettu, joten liikkuminen on turvallista.

 – Monissa muissa luolissa portaat ovat romahtaneet, eikä niitä voi kulkea, joten ne mitataan laseretäisyysmittarilla, kertoo Tiina Mikkanen. Toisinaan tunnelissa oleva vesi estää pääsyn sisään, silloinkin käytetään lasermittausta, jos se vain on mahdollista.

 – Suuria luolia tehtiin, koska tarvittiin isoja miehistösuojia, varastoja ja pommin kestäviä tiloja. John L kertoo. Virolahdella on enemmän luolia, koska ruotsalainen vapaaehtoisjoukko jäi Suomeen rakentamaan Salpalinjaa. Heillä oli käytössä varoja ja hyviä työkoneita.

Salpaalinjaa jäi varmuuden varaksi

Vahvat, eri kokoiset ja hyvin maastoon kätketyt puolustuslaitteet ovat vaikuttavia. Niitä ei kuitenkaan koskaan jouduttu käyttämään.
 – Salpalinja oli varmuuden vara, jos puolustus olisi pettänyt muualla, niin tähän se olisi pysähtynyt, John Lagerstedt kertoo. Sodan aikana linnoitteita kaiketi käytettiin majoitukseen ja varastoina.

Salpalinjan inventointihankkeen raportin on määrä ilmestyä keväällä 2012.

Marja-Leena Ikkala

Linkki lehdistötiedotteeseen

Museovirasto tutkii Suomen suurinta rakennustyömaata - Salpalinjan linnoitusketjua (Museovirasto)

Muualla palvelussamme:

Salpalinja korpien kätköissä

Kenttätutkimusten aikataulu vuonna 2010:
viikot 16-17, Virolahti
viikot 19-20, Lappeenranta
viikot 22-24, Lappeenranta, Luumäki, Miehikkälä
viikot 26-28, Miehikkälä, Virolahti, Hamina
viikko 33, Punkaharju, Kesälahti, Kerimäki
viikko 34, Ruokolahti, Puumala, Sulkava
viikko 35, Joensuu
viikko 37, Salla, Savukoski
viikot 38-39, Joensuu, Ilomantsi
Inventointi jatkuu kesällä 2011.