Etusivu » Uutiset » Uutiset 2007 » Verlan tehdasmuseossa viedään 1800-luvun lopun työn tunnelmaan
Verlan tehdasmuseossa viedään 1800-luvun lopun työn tunnelmaan
6.8.2007
Pääopas Jussi Lemminkäinen johdattaa vieraat ensin kiillottamoon. Voikkaan kirkon vanhoilla penkeillä kuullaan Verlan ja pahvin historiaa: Miten pahvia alkuun tehtiin pellavalumpusta, ja miten pahvin tarve kasvoi vaan ei lumpun määrä.
Tarina jatkuu: saksalainen nuori insinööri Hugo Neumann, joka oli jo opiskeluaikanaan tutustunut hiomakoneeseen, tuli Suomeen rautatietöihin. Hän päätyi ostamaan myllyn Verlankosken rannalta ja rakensi paikalle puuhiomon 1872.
Tehdas paloi 1876, ja vuonna 1882 paperimestari Gottlieb Kreidl, viipurilainen konsuli Wilhelm Dippel ja paperimestari Louis Haenel rakensivat paikalle uuden puuhiomon ja pahvitehtaan. Wilhelmin veli Eduard oli arkkitehti, ja hän suunnitteli 1890-luvulla valmistuneet tehdasrakennukset tiilestä. Dippelin rakennukset ovat edelleen paikallaan, ja Verlan tehdasmiljöö muodostaa ainutlaatuisen hyvin säilyneen kokonaisuuden.
Tehtaan toiminta päättyi 1960-luvulla
Tehdas toimi aina vuoteen 1964 saakka, mutta jo 1950-luvulla nuoret alkoivat lähteä Verlasta muualle töihin. Kymiyhtiö oli ostanut tehtaan 1920-luvulla lähinnä siihen kuuluvien suurten metsien vuoksi. Tehdasta ei uudistettu, joten sen tekniikka vanheni ja taloudellinen merkitys väheni. Kymiyhtiö kuitenkin päätti, että tehdas saa toimia niin pitkään kuin työntekijät jaksavat, ja monet tekivätkin töitä aina 70-vuotiaaksi asti. Viimeinen yövartija lopetti työnsä vasta 86-vuotiaana.
– Sata vuotta sitten tehdastyö oli hyvin palkattua verrattuna maatöihin. Kun piian vuosipalkka oli 50 mk, niin tehtaassa sai 42 mk kuukaudessa. Naisten palkat olivat silti vain 60 prosenttia miesten palkoista, kertoo Lemminkäinen. Parhaimmillaan tehtaassa työskenteli yli sata ihmistä.
Kun ollaan katsottu dokumentti Verlan viimeisistä työpäivistä vuodelta 1964, lähdetään kiertämään tehdastiloja.
Verlan pahvia vietiin eri puolille maailmaa
– Verlan pahvi tehtiin täydestä kuusipuusta, kun sen sijaan nykypahvi tehdään pääosin kierrätysmateriaalista, kertoo Lemminkäinen. Kuulemme myös että Valistuksen opetustauluja painettiin Verlan pahville, ja että pahvia vietiin eri puolille maailmaa. Viimeinen tilaus tuli Bangladeshistä yli kymmenen vuotta tehtaan lopettamisen jälkeen.
Kun puut oli saatu tehtaalle uittamalla ja hevoskierrolla niin ne sahattiin pölleiksi ja kuorittiin.
– Vaarallisin laite oli kuorimakone, ja kuorijat tunsi yleensä siitä, että sormenpäitä puuttui, vitsailee Jussi Lemminkäinen. Puut hiottiin massaksi hiomakoneilla, joita kutsuttiin liipeiksi. Silinterikokoojakoneilla massasta valmistettiin 70X100 cm pahviarkkeja. Pahvikoneiden hoitajia kutsuttiin massakarhuiksi, koska he nostelivat 150 kilon painoisia taakkoja. Kuivaamossa arkkeja kuivatettiin kolme päivää. Valtavat halkopinot tehtaan pihalla kuluivat kuivaamiseen. Lämpötila nousi kuivaamossa 75 asteeseen arkkeja kuivattaessa, niitä purettaessa se laski taas 35- 40 asteeseen, mutta työntekijät saivat pitää uimataukoja tarpeen mukaan.
Verlassa kaikki koneet ja laitteet ovat vanhoilla paikoillaan. Kävijöitä palvelee Verlassa sekä kahvila että ravintola, lisäksi alueella on useita pieniä puoteja. Patruunan pytinkiä ympäröivä puutarha, samoin kuin koko alue, on mallikelpoisesti hoidettu. Viereinen koski, järvi ja metsät tuovat luonnon lähelle. Entisiä työläisten asuntoja vuokrataan matkailijoille.
MLI
