rakennusperinto.fi

Alustajiksi Helsingin yliopistossa 14.3. pidettyyn tilaisuuteen oli kutsuttu TkL, intendentti Tommi Lindh Museovirastosta, VM, yleiskaavasuunnittelija Rikhard Manninen Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta sekä FM Tanja Vahtikari Tampereen yliopistosta. Alustajat olivat yksimielisiä siitä, että suojelu ei saa tarkoittaa pysäyttämistä vaan hallittua muutosta, jossa alueelle annetaan mahdollisuus kehittyä. Koska nykyisin on tendenssinä suojella isoja aluekokonaisuuksia yksittäisten rakennusten sijaan, on erityisen tärkeää ottaa huomioon alueen asukkaiden tarpeet ja viihtyvyys sekä taata mahdollisuus jatkuvuuteen ja monipuoliseen väestörakenteeseen.

Viekö suojelu alueelta kehitysmahdollisuuden?

Rikhard Mannisen mukaan erityisesti 1960-70-luvuilla rakennettujen lähiöiden kohdalla sosiaalista monimuotoisuutta voi olla vaikea saavuttaa ja ylläpitää ilman täydennysrakentamista, sillä asuntojen kokojakauma on varsin pieni. Helsingin kantakaupungissa on sekä pieniä että suuria asuntoja, mutta vanhimmissa lähiöissä suurin osa asuntokannasta on usein nykystandardeilla mitattuna perheasunnoiksi liian pieniä kaksioita ja kolmioita. Manninen näkee liiallisen autenttisuuden painottamisen lähiöiden suojelussa uhkaavan alueiden kehitystä. Koska ihmisten tarpeet ja vaatimukset muuttuvat, voi lähiöiden liian tiukka suojelu pahimmillaan johtaa alueiden eriarvoisuuden kasvuun, kun vanhat alueet eivät onnistu houkuttelemaan esimerkiksi lapsiperheitä. Oikein suunniteltu täydennysrakentaminen sen sijaan monipuolistaa alueiden väestöpohjaa, ja monipuolinen väestörakenne on avain alueen viihtyvyyteen ja kehittymiseen. Suojelupäätökset on siis Mannisen mukaan valmisteltava huolellisesti harkiten siten, että tavoitteena on pikemminkin muutoksen hallinta kuin sen estäminen.

FM Tanja Vahtikari kiinnittikin huomiota kommenttipuheenvuorossaan siihen, että nykykäsityksen mukaan suojelu ei ole pysäyttämistä, vaan sympaattista muutosta. Sympaattisen muutoksen rajojen etsiminen on jatkuvaa arvojen punnitsemista. Keskustelussa tuotiin esiin esimerkiksi suunnitteluvirheiden korjaaminen, jolloin rakennusta on väistämättä muutettava. Myöskään alkuperäisenlaisia rakennusosia ei välttämättä ole enää saatavissa, jolloin ne on korvattava uusilla ratkaisuilla.

Suojelun keinoja voitaisiin monipuolistaa

Tommi Lindhin esitys käsitteli kaupunkisuojelua maankäyttö- ja rakennuslain näkökulmasta. Lindhin mukaan maankäyttö- ja rakennuslaki tarjoaa rakennusten suojeluun mahdollisuuden ilman erillisiä suojelukaavoja. Lindh siteerasi lakia, jossa kielletään mm. historiallisesti tai rakennustaiteellisesti arvokkaiden rakennusten tai kaupunkikuvan turmeleminen. Nykyinen käytäntö, jossa suojelupäätökset tehdään erillisellä suojelukaavalla tai rakennussuojelulain avulla, on Lindhin mukaan turhan jähmeä. Laki voisi hänen mielestään jo sellaisenaan suojella rakennettua ympäristöä kaavamerkinnöistä tai kaavan olemassaolosta riippumatta, mutta käytännöt tästä puuttuvat.

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan kaavoituksen lähtökohtana on kulttuuriympäristön säilyminen. Lindhin mukaan käytäntöä voitaisiin muuttaa siihen suuntaan, että kulttuuriympäristön säilymistä edistettäisiin alueellisilla rakennusmääräyksillä ja korjaustapaohjeistuksella. Jos käytäntöjä muutettaisiin, voisi alueiden kehittämisen päämääränä olla säilyttävä korjausrakentaminen ilman yksilöityjä suojelumääräyksiä. Tällöin kaavoitusresurssit voitaisiin säästää uudisalueille ja museoviranomaiset voisivat keskittyä olennaisten muutosten ohjaukseen ja valvontaan. Maankäyttö- ja rakennuslain mukaan myös rakennuksen julkisivujen sisäpuolella olevat asiat ovat osa kokonaisuutta – kaavamerkinnällähän voidaan suojella vain julkisivut ja vesikatto, eli kaupunkikuvaan vaikuttavat elementit.

Jatkuvuuttakin pitää suojella

Tanja Vahtikari korosti, että suojelulistaus vaikuttaa alueen asemaan suhteessa muihin alueisiin. Suojelu voi kohottaa alueen imagoa, mutta toisaalta yhden alueen suojelustatus voi aikaansaada sen, että toisella alueella sallitaan helpommin kulttuuriperinnön purkaminen. Vahtikari huomautti myös, että modernistisen ja vanhan kokonaisuuden suojelua pohdittaessa kysymykset ovat pitkälti samanlaisia: kuinka paljon ja minkälaisia muutoksia voidaan sallia, miten alue säilytetään elävänä ja miten taataan sen viihtyvyys ja sosiaalinen monimuotoisuus? Olennaista on Vahtikarin mukaan suojella myös yhteisöä ja tapaa elää, sillä käytön jatkumisen turvaaminen on paras tapa suojella myös rakennus tai alue. Esimerkiksi Vahtikari nosti Vanhan Rauman, jonka status Unescon maailmanperintökohteena on saanut paljon positiivista aikaan. Vanhan Rauman alueellakin muutos on jatkuvaa, ja alueella on oma arkkitehti, joka neuvoo korjaus- ja muutostöitä suunnittelevia asukkaita.

Useille lähiöalueille onkin viime aikoina laadittu korjaustapaohjeita, jotka auttavat korjaussuunnittelijoita säilyttämään alueella yhtenäisen ilmeen ja alkuperäisen hengen. Tällaisia ohjeita on laadittu ainakin Espoon Tapiolasta, Jyväskylän Viitaniemestä ja Helsingin Pihlajamäestä.

PM

Suomen kaupunkitutkimuksen seuran kotisivut