rakennusperinto.fi

Summajoen yli kulkevalta maantiesillalta näkyvät patolaitteet ja kunnostettu myllyrakennus. Kuljemme patolaitteille.

− Oikeastaan jo näistä laitteista näkyy, että paikalla on ollut muutakin kuin kylän tarpeita palveleva viljamylly, Timo Kantonen sanoo, kun katsomme padolta erkaantuvaa kivettyä kanavaa, joka on jo osin romahtanut. Se on varmaan johtanut ruutitehtaalle – mahdollinen puukouru on kadonnut jo jälkiä jättämättä. Myös padolle johtavat komeat kiviportaat ja pengerrykset viittaavat kylämyllyä laajempaan käyttöön.

Ruutitehtaan rakennelmia ei kuitenkaan ollut ihan joen varrella, vaan sen raunioita löytyy vähän kauempaa joen töyräältä. Kiipeämme korkeaa vallia, jota peittää jo runsas kasvillisuus. Vallin päältä näemme luonnonkivimuureja. Timo arvelee tätä entiseksi ruutivarastoksi. Siihen viittaisi linnoituslaitteiden tapaan rakennettu vahva maavalli, joka räjähdyksen sattuessa vähentäisi ulkopuolelle ulottuvia vaurioita. Kimmo seuraa, tutkii maastoa ja rakennusten jäänteitä.

Urban explorer suomalaisessa metsässä

Tämän tapaamisen syynä on alun perin se, että vuonna 1996 Timo Kantonen kirjoitti teoksen Satakunta sahaa Suomessa, mikä on Museoviraston teettämä inventointi sahoista Suomessa. Joitakin vuosia myöhemmin Kimmo Koskinen kaverinsa kanssa löysi Hervannan kirjastosta tämän kirjan. Pian he kutsuivat keltakantista teosta "keltaiseksi raamatuksi" ja sen tekijää Timo Kantosta esikuvakseen.

Kimmo päätyi kirjastoon urban explorationin (urbaani tutkimus tai löytöretkeily) vuoksi. Ilmiölle ei ole keksitty hyvää suomennosta, joten käytetään tätä ilmaisua. Suomeen se ei tosin sovi muutenkaan kovin hyvin, sillä täysin urbaaneja ympäristöjä on suhteellisen vähän.

− Olemme kaverini Philipin kanssa harrastaneet tätä paikkojen tsekkailua kymmenkunta vuotta. Aloitimme jo koulupoikina kotipaikkakunnan vanhalla hylätyllä sahalla, jota ryhdyimme katselemaan tarkemmin. Kun saimme ajokortit niin alue alkoi laajeta. Satakunta sahaa kirja ohjasi moniin uusiin paikkoihin.

− Juttu alkoi ihan omasta kiinnostuksesta ja laitoimme nettisivuille kuvia käynneistämme. Vasta muutaman vuoden kuluttua aloittamisestamme eräs alankomaalainen kaveri otti yhteyttä ja kysyi, että tiedämmekö me että harrastuksellamme on nimi: urban exploration. Verkosta löytyi paljon muitakin alan harrastajia ja myös me aloimme pitää sivujamme vähän tarkemmin, kertoo Kimmo Koskinen.

Kohteita tutkitaan jälkiä jättämättä

− Alkuun suomalaisia harrastajia oli vähän, viime vuosina aktiivisten ja myös keskenään yhteydessä olevien joukko on kasvanut. Meillä on suomalainen www keskustelupalsta, jolla on noin 30-40 käyttäjää ja IRC:ssä kanava, jossa käyttäjiä on hiukan vähemmän.

− Kohteessa pälyillään, ihmetellään ja ehkä otetaan valokuvia. Mihinkään ei kosketa, mitään ei viedä eikä jätetä lainkaan jälkiä. Useimmiten pyrimme reissuun lähtiessä selvittämään mihin ollaan menossa, mitä pitäisi löytyä ja mitä kannattaa erityisesti etsiä. Osa porukasta harrastaa enemmän ex-tempore reissuja.

− Termi UE otettiin käyttöön ilmeisesti USA:ssa, Kanadassa ja Australiassa suurin piirtein yhtaikaa, ja tutkimuskohteina oli sadevesiviemäreitä, siltoja ja metrotunneita. Suomessa on erikoistuttu aika paljon juuri hylättyihin paikkoihin.

Erikoistuminen riippuu myös maan rakennuskannasta, esim. Englannissa joku tutkii pelkästään vanhoja mielisairaalarakennuksia. Kimmo on erityisen kiinnostunut sahoista ja teollisuuslaitoksista. Tänä kesänä on tarkoitus katsoa Kymenlaakson suurempia teollisuuslaitoksia.

Paikat, tunteet ja tiedot

− Aluksi tämä oli sellaista fiilistelyä eri paikoissa. Nyt kiinnostaa yhä enemmän teollisuushistoria ja kaivelen kohteiden ajoituksia kirjastoista. Isoista ja tunnetuista laitoksista löytyy historiikkeja ja muitakin tietoja aika helposti. Joskus pitää jututtaa paikallisia asukkaita jotka tuntevat kohteen.

− Paikan päällä selvittelemme myös vanhojen teollisten prosessien toimintaa, esimerkiksi sahoilla miten tukin matka on edennyt läpi laitoksen. Myös myöhempiä käyttötarkoituksia pyritään selvittämään ja niistä onkin usein hyvin jälkiä, Kimmo kertoo.

Kimmon toiminta muistuttaa yllättävän paljon rakennustutkijan työtä. Arkistotutkimukset luultavasti ovat tarkemmat ja organisoidummat, mutta myös tutkijan on tultava paikalle ja saatava emootio, kuten Kantonen toteaa. Ero on myös siinä, että Museoviraston tutkijat menevät kohteisiin omistajan luvalla.

− Kun tein sahainventointia, minulle sanottiin, että tulen koko loppuelämäni bongaamaan sahoja. Ja tottahan se on, aina kun jossain näkyy savupiippu tai jälkiä padosta niin tulee mentyä katsomaan, olin sitten työ- tai lomamatkalla, Timo kertoo.

Ehkä UE –harrastajien tapa katsoa on hyvinkin samanlainen kuin matkailijoiden. Kohteet vain ovat erilaisia: usein rötisköjä, hylättyjä ja hoitamattomia rakennuksia. Usein on tärkeää myös päästä sisälle. Toimintaan kuuluu se, että mitään haittaa ei tehdä kohteelle, ei jätetä tageja tai mitään muitakaan jälkiä, eikä viedä mitään. Toisaalta toiminta ei myöskään ole organisoitua, jokainen toimii tavallaan.

Ruutitehdasta sijoitetaan maastoon

Turpaalta tunnetaan ruutitehdas ja mylly, tarkempia tietoja ruutitehtaan rakennuksista ja sijainnista ei kuitenkaan ole merkitty kartalle, eikä rakennuksista ole piirustuksia. Koko asia pitäisi päätellä paikan päällä, missä emootion lisäksi saamme hyttysen ja nokkosen pistoja.

Timo Kantonen ehti edellisiltana Helsingin yliopiston kirjastoon lukemaan Sippolan historiaa.

Turpaan ruutitehtaalla oli vaikutusvaltaiset omistajat: Mustion kartanonherra Linder ja Sinebrychoffin sukua. Koska ruutitehdas tiedettiin räjähdysherkäksi, se perustettiin syrjäiseen paikkaan. Onneksi, sillä kun tehdas sitten räjähti, kukaan ei kuollut. Ruutia valmistettiin Venäjän armeijan tarpeisiin, eikä matka Anjalankoskelta Pietariin ollut kohtuuttoman pitkä. Tätä tehdasta ennen ruutitehdas oli ollut vain Seinäjoella.

− Koko Summajoki on ollut täynnä tehtaita jo ennen kuin Kymijokea valjastettiin teollisuuden käyttöön, tietää Timo Kantonen.

Vaikuttaa siltä, että ruutivarastosta ovat jäljellä muurit ja vallit, Vallien päällä on maatunutta sahanpurua, ehkä varmentamassa pehmennystä mahdollisen räjähdyksen sattuessa. Rakennelma on linnoituspatterin tapaan suojattu sivuilta joelle päin, kun taas maaston muoto hoitaa toiseen suuntaan samaa asiaa. Vallien päällä olleet puiset rakenteet ovat kokonaan hävinneet.

Valleilta siirrymme toista kautta joen lähelle metsään ja siellä on lisää raunioita. Kirjassa oli vanha valokuva tehdasalueesta ja siitä näkyi että neljä tehdasrakennusta oli sijoitettu väljästi maisemaan.

Metsä valtaa aukeat alueet

Koska alue on ollut käyttämättä pian 120 vuotta, se on metsittynyt ja siinä missä aikanaan oli aukeaa, on nyt sankkaa metsää. Se luonnollisesti vaikeuttaa yleiskuvan saamista.

UE- väelle riittävät muistiin säilötyt tiedot kohteista, usein niitä myös valokuvataan ja jotkut kantavat mukana myös muistivihkoja. Toiset kirjoittavat kohteistaan myös pidempiä kertomuksia.

Kivimuureista näkyy, että huoneet ovat olleet aika pieniä, luultavasti räjähdysherkkyyden vuoksi pyrittiin käsittelemään vain pieni määrä kerrallaan. Samasta syystä rakennettiin vahvoja seiniä luonnonkivestä. Yleensä 1800-luvun tehtaat eivät olleet näin järeistä kivistä tehtyjä.

Entä työväen määrä? Timo Kantonen arvioi että alueella on ollut kymmeniä perheitä ja työntekijöitä, ja tehdas oli toiminnassa ympäri vuoden, muualla töitä tehtiin vain kesäisin. Siitä miten ruutia Turpaalla tarkkaan ottaen valmistettiin, ei löydy dokumentteja.

− Varmaan oppi tuli Venäjältä, arvelee Kimmo.

Onko kivimuuriperustan viereinen korkea kumpu luonnollinen vai ehkä rakennettu? Kiipeämme puolipallon muotoisen mäen päälle ja toisella puolella varmistuu, että kumpu on rakennettu: se lepää ladotulla luonnonkiviperustalla. Ehkä tämäkin on tehty räjähdyksen pelossa.

Kaivannot ja kanavat metsässä saattavat olla tarkoitettuja kuljetukseen: ne ovat juuri yhden miehen ja kottikärryjen levyisiä.

− Vai olisivatko nekin olleet täynnä vettä ja näin palvelleet sammutusvetenä, miettii Kimmo. Timo nyökkäilee.

Ruutitehdas on raunioina, mutta mylly on kunnostettu

Matka jatkuu vastikään punaiseksi maalatun myllyn luo. Kimmo menee alas joelle ja kysyy, mikä veteen asti ulottuva peltipönttö on. Timo tietää: turbiinikammio.

Mylly ilmeisesti rakennettiin vasta räjähdyksen jälkeen, koska haluttiin hyödyntää hyvää patoa. Nykyisin alue on Stora Enson omistuksessa, ja yhtiö on myös halunnut pitää paikat kunnossa. Vakavarainen omistaja edistää myös kulttuurihistoriallisten kohteiden säilymistä.

− Tämänkaltaisen alueen ylläpidosta on myös asiantuntijoiden piirissä hyvin erilaisia näkemyksiä, toinen haluaisi niittää liiat kasvit, kaataa puut patojen ja kanavien ympäriltä ja korjata ja kunnostaa rikkoutuneet kivirakenteet. Toinen tapa on jättää kaikki silleen, ehkä pyrkiä estämään jatkotuhoutuminen, tai tehdä vähän.

Timo Kantonen jättäisi paikan silleen, Kimmo pohtii että ehkä vähän voisi niittää kasvillisuutta. Ainakin meidän kaikkien kengät kastuivat, kun kahlasimme pitkässä ruohossa.

− Niin tai jos tällä on käyttöä, niin että tämä olisi jonkinlainen kylän kokoontumispaikka niin ehkä sitten, myöntyy Kantonenkin. Rauniokohteena tämä on kyllä hieno näinkin.

Marja-Leena Ikkala

Suomalainen UE sivusto (englanniksi): http://www.dm-exp.org/gallery/