Turpeen kätkössä – kosteikkojen arkeologinen kulttuuriperintö

Satu Koivisto, tutkijatohtori, arkeologi

Suomen kosteikoissa piilee rikasta ja monipuolista arkeologista tutkimusaineistoa menneiden väestöjen asutuksesta, elinkeinoista ja ympäristöstä. Suurta osaa kohteista ei kuitenkaan ole vielä löydetty. Tutkimuksella on kiire, sillä kosteikkojen arkeologista kulttuuriperintöä uhkaavat niin ilmastonmuutos kuin ojittaminenkin.

Kuivattu Nuorajärvi, Lemi. Kuva: Satu Koivisto.
Kuivattu Nuorajärvi, Lemi. © Kuva: Satu Koivisto.

 

Keskityin tuoreessa väitöskirjassani (Archaeology of Finnish wetlands 2017) kosteikkoarkeologiaan ja menetelmiin, joilla sen kohteita voisi tutkia ja löytää. Suomen soissa ja muissa kosteikoissa riittää nimittäin tutkittavaa, vaikka kokonaiselle arkeologiarmeijalle, sillä noin kolmannes maa-alastamme on turvemaiden peitossa. Miksi kosteikot sitten kiinnostavat minua – arkeologia – ja johtivat monen vuoden puurtamiseen ja kokonaisen väitöskirjan kirjoittamiseen? Ensisijaisesti siksi, että kosteassa ympäristössä säilyy jopa tuhansia vuosia sellaisia materiaaleja, jotka hapan maaperämme tuhoaa kuivalla maalla vain muutamassa vuosikymmenessä. Esimerkiksi kivikautisten asuinpaikkojen kaivauksilla hiekkamailla ei voi löytää juurikaan orgaanisia eli eloperäisiä materiaaleja, kuten puuta, nahkaa tai tuohta. Luita tai kasvinosia voi saada jonkin verran talteen, mutta yleensä vain palaneina ja pieniksi murusiksi hajonneina. Kosteikot sen sijaan tarjoavat hapettomina ympäristöinä ihanteelliset olosuhteet orgaanisten materiaalien säilymiselle.

Kivikautista kalastusrakenteen osaa nostetaan Yli-Iin Purkajasuon kaivauksilla
Kivikautista kalastusrakenteen osaa nostetaan Yli-Iin Purkajasuon kaivauksilla. © Kuva: Donald Lillqvist, Museovirasto (AKD40796).

Toisena vaikuttimenani oli, että kosteikkoarkeologiaa on tehty Suomessa häpeällisen vähän, ja kohteista ja niiden löytöaineistoista on saatu esiin vasta jäävuoren huippu. Suurena ongelmana on, ettei uusia kohteita voi löytää perinteisillä kuivanmaan arkeologian menetelmillä ja suurin osa löydöistä on tullut esiin sattumalta maankäyttöhankkeiden myötä. Myös tunnettujen kohteiden tutkimus on vaikeaa ja aikaa vievää puuhaa. Mielenkiintoiset kerrostumat ovat usein hautautuneet syvälle pohjaveden alapuolelle ja löytöjen päällä saattaa olla turvetta, liejukerroksia ja tulvasedimenttejä jopa useita metrejä. Työtä vaikeuttaa myös, että maata kaivamatta, esimerkiksi erilaisilla kajoamattomilla tekniikoilla, on hyvin vaikea erottaa vettyneitä orgaanisia kerrostumia muutenkin vetisestä ympäristöstä.

Asuinpaikkoja, kalastusrakenteita, kulkuväyliä, viimeisiä leposijoja…

Kosteikkojen kätköissä piilee kuitenkin korvaamattoman arvokasta tietoa niin menneistä väestöistä kuin ympäristön ja ilmaston muutoksesta (Kosteikkojen arkeologinen kulttuuriperintö). Ehkä tunnetuimpia kosteikoista esiin saatuja löytöjä maailmalla ovat suoruumiit – uhratut tai muusta syystä tapetut ja suon säilömät vainajat. Tunnetuimmat varhaisen rautakauden suoruumiit ovat Tanskasta, kuten Tollundin ja Grauballen miehet, mutta vastaavia löytöjä on muualtakin Pohjois-Euroopasta. Kotoisista soistamme ei vielä ole saatu esiin hetteikköön aikoinaan joutunutta ”muinaissuomalaista”, mutta myöhäiskivikaudelta on irtolöytöinä esimerkiksi kivikirveitä, jotka aikoinaan uhrattiin ilmeisesti tarkoituksella kosteikkoon. Myös Leväluhdan rautakautinen vesikalmisto on kirvoittanut värikkäitä tulkintoja aikoinaan matalaan järveen päätyneistä vainajista.

Kosteikkoarkeologiset kohteet Suomen kartalla
Kosteikkoarkeologiset kohteet Suomessa. © Pohja-aineisto: MML ja Museovirasto. Kartta: Satu Koivisto.

Kokosin väitöskirjaani varten katsauksen maamme kosteikkojen arkeologisesta kulttuuriperinnöstä ja arvioin kohteita ja niiden aineistoja arkeologisten, luonnontieteellisten ja etnografisten lähteiden valossa. Erityistarkastelussa olivat kivikautiset kalastuspaikat, joihin liittyy puisia rakenteita (Kalastusrakenne). Näyttäisi siltä, että kalastusrakenteet ovat Suomessa erityisen tyypillisiä. Kalastuspaikkojen korostumisessa saattaa kuitenkin olla pientä vääristymää, sillä esimerkiksi umpeenkasvaneiden järvien asuinpaikkoihin ei ole päästy vielä kunnolla käsiksi, koska niitä on erityisen vaikea löytää. Suomesta tunnetaan jonkin verran turpeeseen hautautuneita esihistoriallisia asuinpaikkoja, mutta uusien kohteiden löytämiseksi tarvittaisiin systemaattisia ja riittävästi resursoituja tutkimushankkeita. Näihin arkeologisesti todella kutkuttaviin aineistoihin käsiksi pääseminen edellyttäisi laaja-alaisia kaivauksia sekä monitieteisten menetelmien käyttöä. Ennen aikaa, työvoimaa ja varoja vaativiin kosteikkokaivauksiin ryhtymistä pitäisi tarkasti puntaroida, missä kannattaa lapionsa suohon upottaa. Ehdotin väitöskirjassani useiden eri menetelmien yhdistämistä, lähtökohtana muinaisympäristön mallintaminen ja otollisimpien alueiden selvittäminen.

Erityisesti kosteikkoarkeologiassa onnekkailla sattumuksilla, kuten tulvilla tai muilla luonnonkatastrofeilla, on ollut suuri merkitys kohteiden säilymiselle. Luonnonvoimat ovat voineet haudata ja säilyttää arvokkaita orgaanisia aineistoja lähes muuttumattomina tuhansien vuosien ajan. Samankaltainen tilanne on myös muualla maailmassa. Suomessa Pohjanmaa on voimakkaan maankohoamisen ja tulvaherkkyyden vuoksi kosteikkoarkeologialle otollista aluetta. Myös vanhat umpeenkasvaneet järvet ovat suoarkeologisesti houkuttavia ympäristöjä. Haapajärven Lamminojalla, umpeenkasvaneella järvellä, testasimme tutkimusryhmäni kanssa kolmea sähkömagneettista laitetta, maatutkaa, magnetometria ja sähkömagneettista induktiota, kivikautisten puurakenteiden havaitsemiseksi kosteikkoympäristössä – hieman huonolla menestyksellä tosin.

Kalastusta isolla kauhalla

Matalassa rantavedessä, pohjaliejuissa tai turpeessa olevista puisista kalastusrakenteista on Suomessa havaintoja yli sadalta paikkakunnalta. Oulun Yli-Iin Purkajasuolla on kalastettu isossa mitassa kivikaudella yli 5000 vuotta sitten. Arkeologisissa suokaivauksissa nykyisen suopellon uumenista nostettiin esiin yli 2000 hyvin säilynyttä kivikautista puulöytöä. Suuri osa oli kiinteiden kalastusrakenteiden osia, jotka olivat peittyneet Pohjanlahden ja Iijoen tulvakerrostumiin. Purkajasuo oli tuhansia vuosia sitten kivikaudella Iijoen suistoa, aivan merenrannikkoa, mutta maankohoaminen veti soistunutta merenlahtea kauas sisämaahan. Ainakin Haapajärven Lamminojalla kalastettiin kivikaudella niin ikään puisilla pyydyksillä.

Yli-Iin Purkajasuolla yli 5000 vuotta vanhan kalastusrakenteen seinämää
Yli-Iin Purkajasuolla yli 5000 vuotta vanhan kalastusrakenteen seinämää, jonka mäntypuiset liisteet on sidottu yhteen tuohipunoksin. © Kuva: Hans-Peter Schulz, Museovirasto (AKD35280).

Keräsin väitöskirjaani varten vertailuaineistoa vastaavien kalastusrakenteiden käytöstä pitkälle historialliselle ajalle saakka Suomessa ja lähialueilla. Hyvin samankaltaiset rakenteet olivat käytössä aina 1950-luvulle, metalliverkkokatiskojen aikaan saakka. Liistekatiskoita on historiallisen ajan Suomessa käytetty erityisesti järvi- ja kutukalastuksessa. Monista matalista järvistä löytyy edelleen liistepyydysten jäännöksiä erityisesti matalan veden aikaan kalastajien ja muiden vesilläliikkujain tarkkasilmäisyyden ansiosta.

Kalastusmenetelmät olivat kivikaudella hyvinkin samankaltaisia, kuin vielä 1900-luvun alussa, mutta kalastus ei tuolloin ollut vain harrastus tai leppoisa ajanviete. Työ vaati yhteisöltä paljon aikaa, vaivaa ja valmistusmateriaaleja, ja kalastuksen merkitys oli erityisen tärkeää silloin, kun ravintoa oli muutoin niukalti saatavilla. Saalismäärien koossa ja laadussa sekä pyyntisesongin kestossa ja ajoituksessa voidaan nähdä viitteitä myös ilmaston ja ympäristöolojen muutoksesta. Kivikauden ihmiset kehittivät nopeasti toimivia ja juuri tiettyihin olosuhteisiin räätälöityjä toimeentulostrategioita elantonsa ja elämänsä turvaamiseksi. Vaikka kivikaudella harjoitettiin runsaasti muitakin elinkeinoja, kuten metsästystä, hylkeenpyyntiä ja kasvien keräilyä ja myöhemmin maanviljelyä, on kalastus ollut pitkään kivijalka tuhansien järvien, suurten jokien ja pitkän rannikkokaistaleen alueella. Tutkimani alueet Pohjanmaan jokisuissa ja pienissä järvissä lähellä rannikkoa osoittavat, että kalastus vaati paljon työvoimaa ja -panosta pyydysten rakentamisesta ja ylläpidosta aina saaliin käsittelyyn ja varastointiin saakka.

Pelastusoperaatiolle tarvetta

Kosteikkojen arkeologista tutkimusta ei kuitenkaan voi lykätä enää tulevaisuuteen, jos monipuolisempaa tietoa esihistoriallisten ihmisten materiaalisesta kulttuurista, elinkeinoista ja ympäristöstä halutaan talteen. Soita ja matalia järviä on kuivattu jo vuosisatoja uuden viljelymaan tarpeeseen. Myöhemmin turvemaita on ojitettu metsänkasvatuksen ja turvetuotannon käyttöön. Voimakas maankuivatus laskee jatkuvasti pohjaveden pintaa, vaikka ojat olisivat jo kasvaneet umpeen, ja myös ilmastonmuutoksen merkit näkyvät jo kosteikkojen kunnossa. Maaperä myös happamoituu, esimerkiksi ympäröivän maanviljelyksen ja happosateiden vaikutuksesta, mikä johtaa orgaanisten arkeologisten kerrostumien vähittäiseen mutta vääjäämättömään tuhoon. Kohteiden kartoittaminen olisi pitänyt aloittaa jo huomattavasti aikaisemmin, sillä herkät kosteikkokohteet ovat asteittain ja vääjäämättömästi tuhoutumassa. Merkkejä on ilmassa, että osa aineistoista on jo tyystin kadonnut ulottuviltamme.

Satu Koivisto dokumentoimassa kaivausaluetta Savitaipaleen Rajalamminsuolla
Kirjoittaja dokumentoimassa kaivausaluetta turpeen kätkössä Savitaipaleen Rajalamminsuolla kesällä 2017. © Kuva: Juuso Koskinen.

Me kosteikkoarkeologit tutkimme soiden lisäksi myös muita alueita, jotka ovat joko pysyvästi tai ajoittain veden peitossa, kuten jokia, järviä, rannikoita ja tulva-alueita. Helsingin yliopistossa paraikaa käynnissä olevassa Lost Inland Landscapes (LIL) -hankkeessa pyrimme löytämään varhaisen kivikauden asuinpaikkoja ja ympäristöjä, jotka ovat jääneet eteläisen Saimaan vedenpinnan alle tai jotka ovat hautautuneet rantasoiden kerrostumiin.

satu.m.koivisto@helsinki.fi

Julkaistu 19.12.2017 klo 12.25, päivitetty 12.1.2018 klo 12.47