Etusivu » Säilyttäminen ja suojelu » Artikkelit » Sisätilat, turvattomat
Sisätilat, turvattomat
Irma Lounatvuori, Museovirasto
Julkisten sisätilojen suojelu on yksi kulttuuriperinnön vaalimisen ajankohtaisia kysymyksiä. Julkiset sisätilat, interiöörit, ovat laajamittaisen korjaustoiminnan vuoksi jatkuvassa muutospaineessa ja historialliset sisätilat vakavasti uhanalaisia. Historiallisten rakennusten julkisivujen ja rakenteiden säilyttämistä korjaustöiden yhteydessä pidetään suunnittelun lähtökohtana. Sen sijaan sisätiloissa muutosten tarve on usein suurempi ja rytmi kiivaampi. Alkuperäisen käytön jatkuminenkin voi olla ongelma, kun käytön oletetut tai todelliset vaatimukset muuttuvat uuden tekniikan, työsuojelun ja asiakaskunnan vaihtumisen tai lainsäädännön ja määräysten kehityksen myötä. Tyylinäkemykset ja arvostukset ovat vaihtuneet lähes sukupolvittain. Edeltäneen ajan arkkitehtuuri ja tyylikäsitykset ovat monesti väheksyttyjä.
Sisätiloista löytyy aikakerrostumia
Valistuksen ajalla keskiaikaisten kirkkojen kalkkimaalaukset peitettiin kustavilaisen valoisan tilakäsityksen vastaisina. Samalla tavalla maalattiin myöhemmin tasaisen vaaleiksi 1800-luvun lopun moniväriset ja -kuvioiset sisätilat ja porraskäytävät.1960-luvulla tarvittiin uusrenessanssin arkkitehtuurin puolustuspuheenvuorot Arkkitehti-lehdessä ja Ateneumin suuri Jugendnäyttely näiden menneiden arkkitehtuurikausien arvostuksen palauttamiseksi. Huonetilojen pintakäsittelyt on aina uudistettu muutaman vuosikymmenen välein. Näin on syntynyt eri aikakausien piirteitä ilmentäviä sisätiloja, jotka parhaimmillaan muodostavat arvokkaita kerrostumia. Alkuperäisyyden tavoittelu ja korostaminen hävittää korjaustyön yhteydessä juuri tällaisia interiöörejä. Sotien jälkeinen niukkailmeinen arkkitehtuuri ja sen materiaalit koetaan usein liian vaatimattomiksi ja ne vaihdetaan nykyestetiikan mukaisiksi.
Interiöörillä on antiikkiarvoa
Suhtautuminen rakennus- ja sisustusmateriaaleihin kulkee tyyliarvotusten rinnalla. Yksilölliset, arkkitehtuurin kokonaisuudelle luonteenomaiset tilat ja yksityiskohdat korvataan usein standardiratkaisuilla ja -tuotteilla. Samaan aikaan, kun antiikkiliikkeissä korkeaan hintaan myydään kustavilaiseen tai jugendinteriööriin kuuluneita esineitä ja kalusteita, hävitetään samojen interiöörien huonejärjestyksiä, ikkunoita, ovia ja uuneja ymmärtämättä niiden ”antiikkiarvoa” ja merkitystä interiöörin luojina. Myyntiarvoa on myös 1940- ja 1950-luvun esineillä, mutta saman kauden interiöörit ovat väheksyttyjä.
Sisustus vaihdetaan usein muodin mukaan
Sisätiloja koskevan muutoksen tempo on yhä kiihtyvää, muodin vaihtumisen ja uusimisen sykli yhä lyhyempi. Sisustuksesta on tullut kertakäyttötavaraa, joka vaihdetaan lyhytikäisen muodin ja uuden omistajan tai käyttäjän maun mukaan. Tämä koskee varsinkin julkisia ja kaupallisia tiloja mutta myös asuntoarkkitehtuuria. Historia nähdään joissain tapauksissa markkina-arvona mutta sisätilan yhteyttä rakennuksen arkkitehtuuriin ei hahmoteta; sisätilan katsotaan olevan omistajan vapaassa vallassa ja vapaasti muokattavaa materiaalia, josta historia voidaan poistaa tai korvata käyttäjää parhaiten miellyttävää tyyli- ja materiaalivalikoimalla.
Tekniikka aiheuttaa turhia muutoksia
Liike- ja palvelutilojen uudenlaiset toimintavaatimukset johtuvat palvelumuotojen muuttumisesta. Liiketilan muuttaminen itsepalvelutilaksi edellyttää koko myymälää tai konttoria leimaavan, kyseiseen tilaan varta vasten suunnitellun kiinteän kalustuksen hävittämistä. Palvelun perustuminen uudenlaisiin teknisiin laitteisiin edellyttää asiointia varten rakennettujen kiintokalusteiden uudelleen muotoilua, mikä ratkaistaan liian usein palvelutilan arkkitehtuurille ja tyylilliselle aikakaudelle vierailla standardikalusteilla. Tämä koskee yhtälailla myymälöitä, pankkisaleja, apteekkeja kuin toimistotiloja ja liikeyritysten julkisia tiloja.
Yksilölliset sisustukset ovat kadonneet
Tuskin yhtään sadoista osuuskaupan funktionalistisista myymälöistä sen enempää kuin pienistä huolellisesti suunnitelluista erikoisliikkeistä (liha-, leipä, konditoria), joita esimerkiksi 1930-luvun Arkkitehti-lehdessä esiteltiin, on nykyisessä kauppaketjujen yhdenmukaistamisaallossa pystytty säilyttämään. Sama koskee ravintolainteriöörejä. Niitä yhdenmukaistetaan ja ”ajanmukaistetaan” kulloisenkin markkinaidean ja ylikansallisten sisustusmallien mukaisiksi. Ravintolaketjujen liikeidea ja sisustuksen tavoitteet on jopa määritelty kirjallisissa suunnitteluohjeissa. Ns. trendiravintoloiden elinkaari voi olla vain yhden vuoden pituinen. Moniin ravintolainteriööreihin luodaan historiaa keinotekoisesti. Yhä enemmän on kuitenkin ruvettu arvostamaan kantapaikan patinan ja kuluneisuuden luomaa charmia.
Mahdollisuuksia sisätilan suojeluun
Rakennus on aina kokonaisuus, kaikkien osiensa summa. Sisätilat, tilajäsentely ja huonejako ovat olennainen osa arkkitehtuuria ja rakennuksen kulttuurihistoriaa. Sisätiloja ja kiinteitä sisustuksia tulee tarkastella kokonaistaideteoksina ja historiallisina dokumentteina. Tuttujen julkisten tilojen, pankkien, elokuvateattereiden, ravintoloiden ja kokoontumistilojen muutokset tai häviäminen puhuttavat kansalaisia.
Omaehtoinen rakennusten, arvokkaiden huonetilojen ja niiden rakenteellisten yksityiskohtien ymmärtäväinen ja riittävään tietoon perustuva korjaaminen tuottaa onnistuneimmat ratkaisut. Kulttuurihistoriallisten arvojen säilyminen pitkälle tulevaisuuteen voidaan turvata viranomaisten päätöksillä ja maan kansallisen kulttuuriperinnön suojelusta annetuilla virallisilla säädöksillä.
Rakennussuojelulain (60/1985) perusteella tehdyissä suojelupäätöksissä annetaan yksilöityjä suojelumääräyksiä. Yleisimmin ne koskevat alkuperäistä huonejakoa sekä kiinteätä sisustusta, jolla tarkoitetaan ovia, paneeleita, listalaitteita, uuneja ja huonetilaan varta vasten tehtyjä yksityiskohtia. Suojeltujen kohteiden korjauksessa tulee käyttää alkuperäistä vastaavia materiaaleja ja pintakäsittelyjä. Asetus valtion omistamien rakennusten suojelusta (480/1985) täydentää rakennussuojelulakia. Museovirasto määrittelee suojelumääräykset tapauksissa, kun valtion omistama rakennus myydään yksityiselle.
Asemakaavat voivat maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) mukaan sisältää myös suojelumääräyksiä tiloille, jotka määritellään julkisiksi. Helsinki on edelläkävijä varsin pitkälle vietyjen sisätiloja koskevien asemakaavan suojelumääräysten laatimisessa. Suojelun ulottaminen sisätiloihin on 1990-luvulla muodostunut lähes vakiintuneeksi käytännöksi, kun kyse on esimerkiksi julkisista tiloista, pankeista, juhlasaleista ja kokoontumistiloista. Helsingissä Kaupunginmuseo määrittelee suojelutavoitteet, joiden toteutumista valvoo rakennusvalvonta.
Kaikki ennen vuotta 1917 rakennetut kirkot on suojeltu kirkkolailla (1054/1993). Suojelu koskee myös kirkkorakennuksen kiinteätä sisustusta, siihen liittyviä maalauksia ja taideteoksia. Kirkkohallitus tekee päätöksen uudemman kirkkoarkkitehtuurin suojelusta. Tällainen päätös koskee vuoden 1917 jälkeen rakennettua 42 kirkkoa ja niiden sisätilojen arvokkaita ominaisuuksia. Marraskuussa 2006 voimaan tullut laki ortodoksisesta kirkosta (985/2006) sisältää samanlaiset määräykset kirkkojen ja rukoushuoneiden suojelusta ja korjaamisesta.
Apteekkien kulttuurihistoriallinen merkitys muodostuu nimenomaan kiintokalusteiden ja funktion sanelemien yksityiskohtien luomasta tilakokonaisuudesta. Apteekkimaksulakiin (701/2002) on sisällytetty säädös apteekkimaksun alennuksesta, mikäli apteekkari säilyttää kulttuurihistoriallisesti arvokkaaksi arvioidun sisustuksen.
Luku "Sisätilat muutospaineessa" opetusministeriön asettaman työryhmän muistiosta Sisätilojen suojelu. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2003:18.