rakennusperinto.fi

− Museoviraston rakennushistorian osasto oli hiljattain perustettu ja se sijaitsi Ritarihuoneella Helsingissä. Rannikkokaupunkien tapettinäytteet olivat päätyneet läjinä Ritarihuoneen ullakolle, jossa ne olivat huonoissa säilytysoloissa. Olin tehnyt tapetti-inventointeja Museoviraston omistamissa kohteissa ja innostuin samalla kunnostamaan, tutkimaan ja arkistoimaan myös näitä näytteitä. Onneksi sitten puukaupungitkin saivat suurelta osin jäädä pystyyn, Heikkinen lisää.

− Kirjallisia tietoja tapeteista ei 1970-luvulla löytynyt tai ne olivat ristiriidassa näytteiden kanssa. Niinpä sitten aloin itse tehdä tutkimus- ja selvitystyötä suomalaisten tapettien historiasta pikku hiljaa muun työn ohessa. Tapettien tarinat ovat kiehtovia, koska ne kertovat niin monenlaisista asioista: sosiaali-, kulttuuri- ja perhehistoriasta tai esimerkiksi teollisuuden ja tekniikoiden kehityksestä.

Heikkinen on koonnut tutkimus- ja selvitystyönsä vasta ilmestyneeseen Suomalaiseen tapettikirjaan. Kirjassa on runsas ja havainnollinen kuvitus, joka on koottu pääosin Museoviraston tapettikokoelmasta.

Vanhojen talojen korjausneuvontaa

Maire Heikkinen on sisustusarkkitehti. Hän ihastui Museovirastoon jo opiskeluaikana tehdyllä ekskursiolla. Heikkinen tuli Museovirastoon töihin vuonna 1973 ja on viihtynyt siitä lähtien. Hän oli kiinnostunut rakennusopista ja rakentamisesta jo opiskeluaikana, joten suunnittelijan toimenkuva on luontevasti laajentunut restaurointien suunnittelusta korjausneuvontaan. Paljon tietämystä on tarttunut matkaan uran varrella, kun asioita on pitänyt selvittää ja opetella.

− Aluksi työnkuvaan kuului paljon restaurointien suunnittelua. 1970-luvulla sain suunnitella mm. Mäntsälän Alikartanon, Ilmajoen Yli-Lauroselan talonpoikaistalon ja Seurasaaren rakennusten restaurointeja yhteistyössä arkkitehdin kanssa. Näistä kohteista tehtiin kattavat inventoinnit myös tapettien osalta ja itse asiassa tästä alkoi kiinnostukseni tapetteihin.

− Museovirastossa suunniteltiin silloin omien kohteiden lisäksi myös muiden suojelukohteiden restaurointeja. Erikoisimpiin kohteisiini kuuluu Rasmuksen kivinavetan restaurointi Kruunupyyssä. Sen restaurointia suunniteltaessa oli perehdyttävä 1700-luvun kivinavetan rakennustekniikkaan.

Heikkisen erikoisalaa ovat vanhat rakennukset ja niiden korjaaminen. Hän opastaa ja opettaa työssään, miten vanhojen rakennusten korjaaminen eroaa uudella tekniikalla tehtyjen rakennusten korjauksista. Hän on ollut myös Rakentajan radiossa mukana jo yli kymmenen vuotta neuvomassa soittajia suorassa lähetyksessä.

− Ihmiset kysyvät tyyliin, aikakausiin ja materiaaleihin liittyvistä asioista. He haluavat tietää, mitä lämpöeristettä tai pintamateriaaleja voi käyttää tietyn ikäisiin taloihin. Myös vanhoista rakenteista, kuten rossipohjalattiasta, voidaan kysyä. Maalauksesta ja maaleista riittää aina kysyttävää, sen sijaan uuneista ja ikkunoista ei enää kysellä entiseen tahtiin, sillä tietoa niistä on runsaastikin saatavilla.

− Aiemmin kysyttiin paljon perusasioita. Nykyisin perusasiat löytyvät helposti internetistä ja korjauskorteista, ja kysymykset ovat muuttuneet haastavammiksi. Kysyjät ovat usein itsekin ammattilaisia ja etsivät apua erikoistapauksiin.

Tapettitietämys karttui työtä tehdessä

Mielenkiinto tapetteihin on kulkenut koko ajan mukana. Restaurointityömailla valvontakäyntien yhteydessä on otettu myös tapettinäytteitä, joistakin kohteista järjestelmällisesti kaikista huoneista. Näytteitä on myös saatu lahjoituksina muista korjauskohteista. Seinästä irrotetussa näytteessä saattaa olla jopa parikymmentä tapettikerrosta päällekkäin. Eri kerrokset täytyy irrottaa toisistaan varovasti, jotteivät tapetit vahingoitu. Tapettikokoelmiin on kertynyt n. 8000 tapettinäytettä.

− Kun aloin tutkia tapetteja, kirjallisten lähteiden mukaan Suomessa ei juurikaan käytetty tapetteja ennen jugend-aikaa. Näytteet kertoivat toista. Sittemmin paljastui, että tapetteja oli jopa valmistettu Suomessa jo 1740-luvulta lähtien tapettipajoissa. 1800-luvun puolivälissä perustettiin useampiakin tapettitehtaita, joista yksi oli menestyksekäs Rieksin tapettitehdas. Suomi oli 1850-luvulla paljon Ruotsia edellä tapettipainotekniikassa Saksasta tulleen tapettitehtailija Georg Rieksin ansiosta. Tapetti on ollut myös merkittävä vientituote 1860-luvulta lähtien.

− Varhaiset tapettipaperit tehtiin lumpusta, joka oli sitkeää ja korkealaatuista. 1870-80 luvuilla siirryttiin puuhioke- ja sellupaperiin, joiden laatu oli aluksi heikompaa. Niinpä jugend-ajan tapetteja on usein vaikea irrottaa seinistä ehjinä, eivätkä niiden värit ja kuviot ole säilyneet yhtä hyvin kuin aiempien tapettien.

Heikkinen alkoi kehittää uudelleen vanhan tapettipainon menetelmiä restaurointikohteita varten. Hän testasi liimavärireseptejä ja painoi jopa itsekin tapettia mm. Solbackan huvilan restaurointiin. Nyt Taitotapetti-niminen pienpaja valmistaa tilauksesta tapetteja Heikkisen kanssa kehittämällään liimaväritekniikalla. − Vanhat tapettitehtaat Sandudd sekä Pilgren ja Ritola myyvät edelleen vanhojen mallien mukaisia tapetteja. Pitkään toimineiden tapettivalmistajien mallikirjoista ja arkistoista on myös löytynyt tärkeää tietoa tutkimusta varten.

PM

Maire Heikkinen: SUOMALAINEN TAPETTIKIRJA
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1222, Tieto, Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 32, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Museovirasto 2009, 328 s., sid., ISBN 978-952-222-093-6 SKS, ISSN 0355-1768 SKS, ISBN 978-951-616-198-6 Museovirasto, ISSN 1236-6439, 64 € (sis. alv)