Etusivu » News kirjat » Kirkoissa näkyy restaurointiperiaatteiden muuttuminen
Kirkoissa näkyy restaurointiperiaatteiden muuttuminen
27.2.2007
Vielä 1950-luvun restauroinneissa tavoiteltiin kirkon alkuperäistä tyylivaikutelmaa. Kirkkojen restauroinnit muuttuivat 1960- ja 70–luvulla uudisrakentamiseen verrattaviksi ”sankarirestauroinneiksi”, joissa tavoiteltiin modernein varustein ja kalustein rakennusmuistomerkin uudistamista. Seuraavilla vuosikymmenillä siirryttiin rakennuksen kerroksellisuuden korostamiseen ja kaiken käyttökelpoisen säilyttämiseen. Lisensiaatintyössään arkkitehti Maija Kairamo seuraa restauroinnin kehittymistä kirkkojen restaurointien kautta.
Nils Erik Wickberg suunnitteli 1950-luvulla Korppoon kirkon korjauksen. Tuolloin korjauksissa tavoiteltiin vielä kirkon alkuperäisen tyylivaikutelman mukaista kokonaisuutta, itse alkuperäisyys oli sen rinnalla toissijaista. Vielä 1950-luvulla rakennusmiesten perinteinen ammattitaito oli tallella ja myös perinteisiä rakennusaineita oli saatavilla. Näin materiaalinen autenttisuus jatkui vaikka muodot muuttuivat.
1960-luvulla haluttiin irti traditioista, ja myös rakennusmuistomerkkejä haluttiin uudistaa ja muokata ne uusiin tarpeisiin. – Modernismi halusi paljastaa ajan vanhan ja uuden kontrastia korostamalla, luonnehtii Maija Kairamo. Hämeenlinnan kirkon restauroinnin suunnitteli Aarno Ruusuvuori, minimalistisesti ja harkitusti, mikä herätti suurta ihailua ammattipiireissä. Maija Kairamon mukaan kuitenkin kirkkotilaa on vähitellen koristeltu kaikenlaisin virityksin, sillä askeettinen tila ei ole tyydyttänyt seurakuntaa. Restauroinnilla palautettiin kirkon suunnittelijan Desprezin ”ankara ja askeettinen ” henki. Samalla poistettiin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun korjausten tuomat lisät.
Alkuperäisen rinnalle nousee koko historian arvostaminen
Nousiaisten keskiaikainen kirkko restauroitiin 1967–69 Museoviraston edeltäjän, Muinaistieteellisen toimikunnan virkatyönä. Josef Stenbäckin 1901–02 suunnittelemaan korjaukseen oltiin yleisesti tyytymättömiä. Entistämisessä tavoiteltiin nyt arkkitehtonisten suhteiden, eli tilavaikutelman palauttamista. Materiaaliset entistykset olivat lähinnä välineitä tämän saavuttamiseksi. Koska rahat eivät riittäneet, ei kaikkea myöhemmin lisättyä purettu. Näin Nousiaisten kirkossa säilyi ajallista kerroksellisuutta, mitä myöhemmin on opittu arvostamaan. Vanhoihin rakenteisiin suhtauduttiin kovakouraisesti, niitä ei pidetty konservointikohteina kuten näkyviä pintoja.
Tenholan kirkko korjattiin 1984–86. Enää ei tavoiteltu keskiaikaisen kirkon tunnelmaa, vaan koko historiallisen kerrostuneisuuden säilyttämistä ja varovaista kunnostamista. Maija Kairamon mukaan oli siirrytty rakennuskonservointiin. Muutenkin painopiste alkoi siirtyä restauroinnista rakennusmuistomerkkien jatkuvaan kunnossapitoon. Kun alkaneet vauriot korjataan välittömästi perinteisin materiaalein ja tekniikoin, ei suurta restaurointitarvetta edes synny.
Maija Kairamon mukaan restaurointi on vuosikymmenten mittaan muuttunut pienestä asiantuntijoiden joukkoa koskevasta asiasta osaksi yleistä kulttuuripolitiikkaa. Alan koulutusta on kehitetty ja rakennusten korjaus on osa rakentamisten arkipäivää. Maija Kairamo toimi Museoviraston rakennushistorian osastolla yli 30 vuotta, 1963–1998. Hän osallistui monien kirkkojen ja muiden rakennusmuistomerkkien restaurointiin ja myös uudenlaisen restaurointiajattelun kehittämiseen.
MLI
Maija Kairamo, Restaurointietappeja aikaraiteella. Puoli vuosisataa rakennussuojelua ja restaurointia Suomessa. Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston tutkimuksia 2006/25. Tampere 2006.
