Etusivu » News kirjat » Raunioiden säilyttäminen on haastavaa
Raunioiden säilyttäminen on haastavaa
15.1.2010
Rauniot syntyvät usein pitkän ajan kuluessa luonnon kuluttaessa hoitamatonta rakennusta tai rakennetta, mutta rakenteet voivat raunioitua nopeastikin esimerkiksi sodan seurauksena. Kun rakennus on raunioitunut, sillä ei ole enää varsinaista käyttöä. Niin uudet kuin vanhatkin rauniot voivat kuitenkin olla tärkeitä tiedonlähteitä menneisyydestä tai esteettisesti tärkeä osa ympäristöään.
Ikuinen raunio on Aboa Vetus & Ars Nova museon julkaisema artikkelikokoelma raunioiden tutkimuksesta, hoidosta ja suojelusta. Se kertoo restauroinnin kehityksestä, vanhoista laasteista, raunioiden käytöstä sekä niiden dokumentoinnista ja tutkimisesta.
Yli-intendentti Sakari Mentun artikkeli Konservointi, tutkimus ja suojelu pureutuu rauniorestaurointien historiaan ja muinaisjäännösten suojelun eri vaiheisiin. Restaurointityö alkoi Suomessa 1800-luvun lopulla. Varhaisvaiheessa raunioiden tutkimista pidettiin niiden säilymisen turvaamista tärkeämpänä. Niinpä esimerkiksi Kuusiston piispanlinnan raunioita kaivettiin esiin maakerrosten alta, jotta niitä päästiin tutkimaan. Maan suojassa olleet muurit altistuivat yhtäkkiä sateelle ja pakkaselle, ja ne alkoivat tuhoutua nopeasti. Pian raunioita herättiin korjaamaan, mutta sopivien restaurointimenetelmien etsiminen on vienyt aikaa.
Asenteet ja tavoitteet ovat sittemmin muuttuneet: kiinteän muinaisjäännöksen säilymistä pidetään nykyään itseisarvona ja päätökset kohteen säilyttämisestä tehdään ennen siihen kajoamista. Muurien restaurointiin on pyritty kehittämään soveltuvia työtapoja ja materiaaleja, esimerkiksi alkuperäistä vastaavia laasteja, joista FT, tutkija Thorborg von Konow kertoo artikkelissaan Laastin rooli raunion restauroinnissa. Myös raunioiden suojaamista esimerkiksi katoksilla pidetään hyvänä vaihtoehtona, joskin se muuttaa olennaisesti raunion ulkonäköä. TkL, arkkitehti Tuija Lind pohtii raunion tehtävää artikkelissaan Raunion restaurointi. Hän muodostaa Vitruviusta mukaillen ajatukseksi, että rauniorestauroinnin päämääräksi voidaan asettaa kestävyys, kauneus ja kertovuus. Niinpä restaurointia suunniteltaessa on tasapainoiltava kauneuden tai rumuuden – esimerkiksi katosten rakentamisen –, rakenteen kestävyyden turvaamisen ja toisaalta myös informaation jakamisen välillä.
Raunio kertoo menneestä
Lindin mukaan raunioiden kertovuutta pitäisi lisätä, sillä tieto lisää mielenkiintoa. Tietoa voi välittää esimerkiksi raunion läheisyyteen sijoitetulla informaatiotaululla, joka ei kuitenkaan saa viedä huomiota itse kohteelta.
Keskiaikaisen Turun raunioita esittelevä Aboa Vetus -museo sai alkunsa 1990-luvulla. Se esittelee kaupunkiarkeologisten kaivausten tuloksia: vanhojen rakennusten ja kaupunkirakenteen jäänteiden ympärille on rakennettu museotila. Konservaattori Lasse Mattila kertoo kiinnostavasti, millaista on hoitaa ja konservoida museota, joka on toisaalta katettua sisätilaa, mutta toisaalta kiinni maassa ilman alapuolista vesi- tai routaeristystä. Museotilaan nousee vettä maasta, ja siellä on myös irtohiekkaa, kiviä ja eläviä sienikasvustoja, jotka kuuluvat kokonaisuuteen. Museota konservoidaan vuosittain mm. pesemällä vuoden aikana kertynyt pöly pois varovasti siten, ettei alkuperäistä muureihin kuuluvaa hiekkaa katoa. Myös muurista irronneita tiiliä on muurattu paikoilleen, mutta mitään rekonstruktioita ei ole tehty – rauniot on tarkoitus säilyttää siinä asussa, jossa ne on esiin kaivettu. Alueella myös jatketaan arkeologisia kaivauksia. Mattilan mukaan on tärkeää seurata tarkasti vanhoissa rakenteissa tapahtuvia muutoksia, jotta museokävijöiden turvallisuus voidaan taata.
Ikuinen raunio –kirjan artikkelit muodostavat kiinnostavan katsauksen tämänhetkiseen raunioiden hoitoon maassmme. Kirjan artikkelit perustuvat Aboa Vetus & Ars Nova -museon vuonna 2008 järjestämän samannimisen seminaarin esitelmiin.
PM
Ikuinen raunio, toim. Timo Muhonen & Johanna Lehto-Vahtera. Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 2009.
