Etusivu » Hoito ja korjaaminen » Artikkelit » Taitotieto siirtyy ihmiseltä ihmiselle
Taitotieto siirtyy ihmiseltä ihmiselle
Anu Laurila, Museovirasto
.jpg "1201_muuraus(2).jpg")
Taitotieto kuuluu perinteiseen rakentamiseen
Ilkka Niiniluoto antaa taitotieto käsitteelle kaksi merkitystä, joista ensimmäinen on ”taidon antama tieto” ja toinen ”taitoa koskeva tieto”. Näiden määritelmien mukaan toisto harjaannuttaa taitoa ja tuo samalla lisää tietoa taidon harjoittajalle. Perinteisen käsityövaltaisen rakentamisen taitotiedolla voidaan käsittää rakennustyön toteutus siitä hetkestä lähtien, kun materiaali on päätetty ja siitä ryhdytään työstämään rakennusta. Rakentamisen taitotietoa on ihmisen valinta, vaikutus ja kädenjälki luonnonmateriaalissa, mikä sisältää myös materiaalin luonteen ymmärtämisen ja käyttämisen hyväksi työssä. Kun materiaalin työstö perinteisesti tehtiin lihasvoimalla, oli työn määrä minimoitava. Sen vuoksi ei kannattanut tehdä ratkaisuja, jotka olisivat olleet materiaalin luonteen vastaisia. Samoin esimerkiksi työstettävä puutavara valittiin pitkälti käytettävän tekniikan mukaan.
Työn jälki kertoo tekijästä
”Työn jälki” on hyvä termi kuvaamaan tekijän taitotiedon vaikutusta työn lopputulokseen. On olemassa kahden tyyppistä työn jälkeä: sellaista joka ei ole täysin ennustettavissa ja sellaista, joka on ennalta määritelty. Vaikeasti ennakoitavassa vaihtoehdossa on tekijän taitotiedolla suuri merkitys. Ääriesimerkki toisesta tapauksesta on täysin automatisoitu prosessi, jossa lopputuote on kaikilta ominaisuuksiltaan etukäteen määritelty. Perinteinen, esiteollinen rakentaminen kuuluu puhtaasti siihen tyyppiin, jossa lopputuote riippuu tekijän taitotiedosta eikä työn jälki ole koskaan täysin ennakoitavissa. Tällainen työ tuottaa luonnollisesti vaihtelevaa ja monimuotoista ympäristöä.
Esimerkkinä on kansanrakentajan tekemä vaatimaton hirsirakennus, jonka jokainen yksityiskohta ja pinta on tekijänsä taitotiedon ilmentymää. Materiaalin osuus rakennuksen ilmeestä on tekijän valinnan ja tietojen sekä myös osin sattuman, esimerkiksi puumateriaalin luonteen tulosta. Vaikka kaikki vanhat hirsirakennukset ovat rakenteellisesti hyvin samankaltaisia, on niissä työn jäljen ja toteuttajien yksilöllisen taitotiedon ansiosta vaihtelua. Myös maalarin työssä tekijän työn jälki vaikuttaa lopputulokseen. Kun maalit valmistettiin itse, vaikutti maalarin taitotieto siihen kuinka hyvin maali, sen sävytys ja värien yhteensopivuus onnistuivat. Samoin maalipinnan tasaisuus tai siveltimen jälkien rytmi olivat peräisin maalarin kädestä.
.jpg "urajarvi_punamulta_keitto02_rajattu(3).jpg")
Oppia työn ohessa
Käsillä tekemisen taidon oppii vain tekemällä, siksi parhaiten oppii työskentelemällä yhdessä jonkun osaavan henkilön kanssa. Vanha mestari-oppipoika –systeemi oli juuri tällaista työn ohessa opetusta. Japanissa työn lomassa oppimista kutsutaan ”varastetuksi opetukseksi”. Ideana on, että oppipoika katselee mestarin työtä ja yrittää ymmärtää itse, miksi kukin työvaihe tehdään. Näin oivalletaan itse asioita sen sijaan, että kaikki tarjoillaan valmiina tietona. Japanissa on restaurointialalla käytäntö, että kaikki ammatit, restaurointiarkkitehdin ammatti mukaan lukien, opitaan pitkän tien kautta. Aluksi tehdään työmaalla hyvin vähäpätöisiä töitä vanhempien ammattilaisten apuna ja vähitellen saadaan lisää vastuuta ja vaikeampia tehtäviä. Tällainen opetustapa opettaa paitsi varsinaista taitotietoa, myös asennetta työhön. Ensimmäinen opittava asia onkin nöyryys. On oltava nöyrä työlleen ja työstämälleen materiaalille, jotta voi oppia uutta ja jotta voisi lopulta olla syystä ylpeä omasta ammattitaidostaan.
Taitotiedon kehittyminen vaatii samojen työvaiheiden ja -tekniikoiden loputonta toistoa. Vain toisto harjaannuttaa tekijän ja saa aikaan ”turhien” työvaiheiden ja liikkeiden karsiutumisen. Olen katsellut alallaan erityisen taitaviksi tunnustettuja käsityöammattilaisia ja huomannut, että he eivät tee yhtään turhaa elettä, vaan kaikki työvaiheet suoritetaan tarkoituksenmukaisesti ja tehokkaasti. Toisto tuo tekijälle myös koko ajan lisää tietoa kyseessä olevasta taidosta. Tiedon lisääntyessä on mahdollisuus tehdä uusia oivalluksia, jotka puolestaan voivat kehittää kyseistä tekniikkaa, työtapaa tai -vaihetta edelleen. Eräs ammattitaidon mittari on työn jäljen lisäksi työnteon nopeus.
Ammattikuntalaitos syntyi keskiajalla
Ammattikunnat kukoistivat Keski-Euroopassa 1300-1400-luvulla. Ruotsiin ammattikuntalaitos tuli 1300-luvulla Saksasta. Ammattikunta ylläpiti taitoja, valvoi jäsentensä etuja ja takasi työn laadun. Ruotsi-Suomessa käsityön harjoittamista ja ammattikuntia alettiin säädellä kruunun toimesta vasta 1600-luvulla. Vuonna 1621 syntyi ensimmäinen ammattikuntajärjestys, joka sisälsi mm. ohjeita ammattikunnan perustamisesta ja koulutuksesta. Tarkoitus oli, että koulutus takaa hyvän ammattitaidon, eikä varattomuus saanut olla esteenä oppilaaksi pääsylle. Koulutus tapahtui oppipoikasysteemillä. Käsityöläiset jaettiin mestareihin, kisälleihin ja oppipoikiin. Oppipojaksi mentiin jo 14-vuotiaana ja vaihe kesti 3-4 vuotta. Sen jälkeen oli vuorossa yhtä pitkä kisälliaika. Valmistuttuaan kisällit työskentelivät ensin vuoden omalla mestarillaan, jonka päätteeksi he lähtivät kisällivaellukselle hankkimaan laajempaa kokemusta. Mestariksi pyrkivien piti osoittaa taitonsa mestarinäytteellä sekä vannoa porvarisvala osoittaakseen, että heillä on varallisuutta ottaa oppipoikia ja pitää omaa yritystä. Rakennusalalla Suomen ensimmäisen ammattikunnan perustivat muurarit Turussa 1637. Lisäksi kisällit perustivat kisällikiltoja, jotka toimivat mestarien ammattikuntien tapaan. Vuonna 1868 elinkeinovapaus lakkautti Suomessa ammattikuntalaitoksen ja työnantajat ja työntekijät järjestäytyivät erikseen omiksi liitoikseen.
Restauroinnissa täytyy ymmärtää rakennusta
Uudisrakentaminen ja restaurointi eroavat luonteeltaan merkittävästi toisistaan. Historiallisiin rakennuksiin kajottaessa on erityisen tärkeää ymmärtää rakennukseen sisältyvät arvot ja tietää miten niitä ylläpidetään korjaustyössä. Restaurointityömaalla ei saa esiintyä tilanteita, joissa säilytettäviä rakennusosia rikkoutuu, tuhoutuu tai katoaa, sillä tällaiset menetykset ovat usein korvaamattomia. Tekijöillä tulee olla rakennusta ymmärtävä ja kunnioittava asenne. Käytettävien materiaalien ja tekniikoiden tulee olla sopusoinnussa olemassa olevan rakennuksen kanssa. Kaikilla hankkeen osapuolilla rakennuttajasta ja suunnittelijasta aina työmaan apumiehiin asti tulee olla ymmärrystä siitä, mitä ollaan tekemässä sekä taitotietoa perinteisestä rakentamisesta.
Suomessa voi nykyään erikoistua restaurointiin ja suorittaa alan kisälli- tai mestaritutkinnon. Maassamme on jo useita kymmeniä tällaisen tutkinnon suorittaneita ammattilaisia, joten heitä riittäisi ainakin merkittävimpiin restaurointikohteisiin. Ongelmana on kuitenkin usein, että restaurointiin erikoistuneet tekijät toimivat yhden hengen yrityksinä, jolloin suurten urakoiden tarjoaminen on heille mahdotonta. Samoin laadukas ja ”oikea” restaurointityö on myös hyvin työvaltaista, jolloin sen yksikkökustannukset, esim. hinta / neliömetri, ovat suuremmat kuin uudisrakentamisessa. Toisaalta jos työ tehdään taitavasti eli vain välttämättömät korjaukset, vahvistukset ja uusimiset toteutetaan, voivat kokonaiskustannukset olla jopa edulliset. Ja lisäksi rakennuksen kulttuurihistoriallinen arvo säilyy.
Kirjoitus perustuu Suomen Tammen julkaisussa "Rakennettu kestämään- tutki ja opi" 2003 ilmestyneeseen artikkeliin.