Etusivu » Hoito ja korjaaminen » Artikkelit » Vanha hirsitalo kunnostettiin pieteetillä, hellyydellä ja naisen järjellä
Vanha hirsitalo kunnostettiin pieteetillä, hellyydellä ja naisen järjellä
Pirkko Anttila, emeritaprofessori ja Ritva Jyränki, antiikkialan yrittäjä
Mitä tapahtui, kun kaksi elämän iltapuolelle kallistumassa olevaa sisarusta käynnisti yhteisen
hankkeen, paluumuuton takaisin lapsuuden maisemiin, kotitaloon pienessä kaupungissa?
Hirsiseen taloon, joka oli peräisin 1800-luvun alkupuolelta ja joka oli pelastettava purkamiselta.
Taloon, jota ei voi pitää minään suurenmoisena rakennustaiteen muistomerkkinä, mutta joka
edustaa hyvin pitkän elinkaarensa aikaista historiaa, lujuutta ja kestävyyttä, lämpöä sekä
fyysisessä että henkisessä mielessä. Taloon, joka oli ja on tulvillaan muistoja menneistä
asukkaista sekä heidän ponnisteluistaan elämän arjessa.
Tunsimme talon ja tiesimme siitä entuudestaan hyvin paljon. Se oli hyvin hoidettu, vahva ja vankka. Iso juttu oli se, että talolla oli historia. Se antoi myös moraalisen, ei ainoastaan materiaalisen velvoitteen talon säilyttämiselle. Olisi tuntunut tarpeettomalta panostaa johonkin yhdentekevään paikkaan ja kehittää sille tyhjästä jokin nostalginen tarina.
Näimme paljon vaivaa talon ja sen entisten rakentajien ja asukkaiden elämäntarinoiden selvittämiseksi. Omista vanhemmistamme tiesimme paljon, mutta keitä olivat ihmiset tässä talossa ennen heitä? Se oli ennenkin kiinnostanut, mutta nyt kiinnostus muuttui innostukseksi. Se kannatti. Nyt tiedämme, kuka talon rakensi, miksi se nousi juuri sille paikalle, mihin se tuli, miten siinä on eletty ja kuka piti mahorkkakauppaa vanhuuden turvakseen. Tiedon pohjalta saatoimme myös antaa talolle uuden nimen: Everstintalo.
Uutta ja vanhaa sovitettiin yhteen
Emme halunneet muuttaa taloa museoksi. Siitä piti tulla nykyajan asumistason mukainen, mukava ja viihtyisä ilman, että menettäisimme mitään vanhan talon herkkyydestä ja menneen ajan tunnelmasta. Iso juttu oli tehdä suunnitelmat niin, etteivät vanha ja uusi lyöneet toistaan korvalle. Olimme nähneet aivan riittävästi ratkaisuja, joissa vain talon vanha runko on säilytetty ja paljastettujen hirsien päälle on levytetty uusien näkemysten mukaiset pinnat. Tällainen on mielestämme väkivaltaista, eikä edes taloudellisesti järkevää, sillä uusista aineksista saa uudenlaista paljon huokeammalla kuin yrittämällä tehdä talosta nykyaikaista vanhojen hirsien varaan.
Olemme onnellisia siitä, että saimme yhteistyökykyisen ja oivaltavan suunnittelijan, jonka kanssa löysimme hienovaraiset ratkaisut. Tulos on nykyaikainen ja tehokas, mutta samalla kodikas, eikä uusi ja vanha riitele keskenään. Joku saattaa jopa ihmetellä, mitä talossa oikein on uusittu, koska se näyttää niin entisen näköiseltä. Pyrimme säilyttämään kaiken sellaisen vanhan materiaalin, jonka suinkin saatoimme ottaa talteen. Ellei sille ollut käyttöä omassa talossa, se toimitettiin Internetin avulla muille tarvitsijoille.
Työt tehtiin tuntitöinä
Ei kaikki talossa onnistunut aivan niin kuin olisimme odottaneet. On asioita, joita olisi pitänyt voida valvoa vielä paremmin. Työ tehtiin kokonaisuudessaan tuntityönä, sillä urakkasopimusta emme uskaltaneet tehdä. Tämänkaltaisen kohteen tekeminen urakkana olisi ollut mahdottomuus. Ei kukaan rakentaja olisi urakkaan suostunutkaan, sillä vaatimustasomme oli korkeampi kuin standarditason pintaremontilta odotetaan. Kysymyksessä olivat vaativat tekniikat, luovat ongelmanratkaisut ja tarkkaan valikoidut materiaalit. Aikataulu oli tiukka ja halusimme kaiken tapahtuvan ripeästi. Samalla myös tuumaus- ja harkinta-aikaa jäi vähän, ehkä liiankin vähän joidenkin kysymysten osalta.
Ongelmia nousi juuri teknisten ratkaisujen ja työn valvonnan kohdalla. Meillä oli itse asiassa jopa nelin- tai viisinkertainen valvontasysteemi käytössämme. Arkkitehtisuunnittelijalla oli virallinen valvontavastuu, joka käsitti rakennustekniikan lisäksi myös hankintojen ja laskutuksen valvonnan. Ilman hänen asiantuntijuuttaan esimerkiksi laskujen hyväksyntä olisi ollut vaikeaa. Museoalan asiantuntijat auttoivat rakennustyyliin liittyvien vaikeiden yksityiskohtien, esimerkiksi tapettivalintojen ratkaisuissa. Rakennusvalvontaviranomaiset seurasivat, että työ edistyi lain ja säädösten mukaisesti.
Työmaapäiväkirja oli hyödyksi
Työmaalla saattoi olla jopa kymmenen eri lajin ammattimiestä eri kohteissa samanaikaisesti ja rakennusfirman johto ohjasi ja koordinoi kaiken sujumista lomittain. Työnjohtajan tehtävänä oli myös pitää yhteyttä meihin rakennuttajiin, jotka koetimme käydä paikan päällä ja seurata omin silmin kaiken sujumista. Emme vielä asuneet talossa, emme edes samalla paikkakunnalla, mutta koetimme käydä työmaalla niin usein kuin mahdollista. Joskus meistä tuntui, etteivät raavaat miehet oikein pitäneet siitä, että me maallikot, vieläpä naishenkilöt, poukkoilimme lautojen ja kivikasojen keskellä heidän työtään häiriten.
Pidimme työmaapäiväkirjaa, sekä työnjohtaja että me itse. Niitä yhdistämällä ja vertaamalla saimme järjestyksen pysymään. Nyt myöhemmin päiväkirjoista paistavat silmään kohdat, joihin olisi pitänyt pysähtyä ja tuumia tarkemmin. Havaitsimme pian muuton jälkeen ja myöhemmin lukuisia epäkohtia, joihin ei enää voinut vaikuttaa.
Vanha puutarha tuhottiin turhaan
Ehkä ongelmallisimmaksi on muodostunut kysymys LVI- ja sähköasennuksista. Vanhaan taloon pitää usein asentaa koko talotekniikka uudelleen, mutta onko se aivan pakko tehdä samalla tavalla kuin uudisrakennuksissa? Onko pakko käyttää mahtavia maansiirtokoneita, raskasta kättä vanhojen rakenteiden purkamisessa ja kaivaa putkille ja piuhoille tietä suoraan läpi esteiden?
Kun kaivinkone kaivaa vesijohdoille syväväylää niin, että ikivanhojen puiden juuristo paukkuu poikki, saa se vanhan puutarhan ystävän sydämen kauhusta kokoon. Eihän vanhaa hirsitaloa voi erottaa sen pihasta ja puutarhasta. Onko olemassa keinoja, joilla voidaan vetää tarvittavat johdot ilman korvaamattomia ympäristötuhoja? Onko välttämätöntä pitää vanhaa puutarhaa rakentajien parkkipaikkana, jossa purkutavaran lavat ja työmaan huolto- ja varastokopit survovat alleen paljon sellaista, mitä tulisi säilyttää aarteena? Nämä kysymykset osasimme tehdä vasta sitten, kun se oli jo myöhäistä. Nyt ymmärrämme, että pitää alun perin tehdä selvä, jopa kirjallinen sopimus siitäkin, mistä saa kaivaa, mihin saa läjittää, mihin saa pysäköidä, mihin varastoida. Nyt koetamme entistää puutarhaa vähintään yhtä suurilla panoksilla, kuin mitä kovalla kaivutekniikalla säästettiin.
Sähkö- ja koneasennuksiin kaivataan tyylisilmää
Talon koko elektroniikka, keittiö-, TV-, tieto- ja kulunvalvontatekniikkaa myöten kuljetettiin rakennuksen alla olevan lämpökeskuksen kautta lattiarakenteiden läpi ympäri taloa ja sieltä edelleen entisen leivinuunin kupeeseen jääneen nousun kautta ullakkokerrokseen tuleviin työtiloihin. Vaikka se puolestaan merkitsi vahvojen ja täysin kunnossa olevien lattia- ja seinärakenteiden osittaista auki purkamista, ei työ osoittautunut turhaksi. Läpivienti onnistui hyvin ja antoi laajentamisen mahdollisuudet tulevaisuudenkin varalle. Sen sijaan sähkö- ja koneasennusten tyylisilmän puutteessa riitti ihmeteltävää. Ensin hämmästytti se, ettei asennuksissa ilman muuta otettaisi huomioon vanhan rakennuksen sähkövetojen sijoittamisen ja pistorasioiden ulkonäön vaatimuksia. Rakennuttajan oli erityisesti valvottava jokaista sijoituspaikkaa ja itse etsittävä soveltuvia tarvikkeita. Ilmeisesti sähköalan koulutukseen ei sisälly kulttuuri- ja tyyliopillisia asioita.
Ulkomaalaus tuotti pulmia
Tiedostimme jo alusta lähtien, että talon ulkomaalaus tulisi aiheuttamaan ongelmia. Talon 160 vuotta pitkään elinkaareen mahtui monen monta maalauskertaa, ja varsinkin 1900-luvun jälkipuolen kerrostumat olivat arvattavasti lateksipitoisia. Halusimme palauttaa siihen jälleen öljymaalin. Tiesimme julkisesta keskustelusta, miten kriittisesti valmiisiin öljymaaleihin oli suhtauduttava. Maalitehtaan kanssa käytiin varsin seikkaperäinen keskustelu asiasta ja sieltä annettiin jonkinasteinen kestävyystakuu, joskaan ei kirjallisena. Niinpä luottamus maalin pitävyyteen jäi arvailujen varaan. Niinpä niin. Muutaman vuoden jälkeen alkoivat räystäiden alta näkyä ensimmäiset hilseilyn merkit.
Alkuperäistä säilytettiin mahdollisimman paljon
Iso juttu oli kunnostaa talon alkuperäinen, vuonna 1839 rakennettu osa niin, että sen entinen henki ja luonne säilyisivät. Talon ”uusi” puoli, eli vuonna 1912 tehty laajennusosa antoi mielestämme vanhaa osaa vapaammat kädet mm. keittiön uusimiseen ja yläkerran työtiloihin johtavien portaiden rakentamiseen. Jokseenkin kaikki alkuperäinen materiaali säilytettiin, vaikka jouduimme aukaisemaan lattiat ja osan seinistä. Pinkopahvikatotkin ovat alkuperäiset, ainoastaan hiukan oikaistuina nurkistaan. Kaikki ovet ja ikkunat ovat alkuperäiset. Saimme säilymään jopa vanhat ikkunalasit, talvisodan pommituksetkin kestäneet, joita varjelimme kuin silmäterää. Sellaista lasia ei enää tehdä, valossa välkkyvää.
Entisöintitehtävä ei ollut rakentajille helppo. Samalta paikkakunnalta ei löytynyt vanhoja taitajia, eikä uusiakaan korjausrakentamiseen erikoistuneita. Tapetti- ja maalaustöiden tekijöille kohde oli vaikea. Lopputulos oli olosuhteisiin nähden tyydyttävä, joskin talvi 2003 hirmupakkasineen osoitti, mistä osaamisessa on kysymys. Keskellä kovinta pakkasyötä kuului ankara pamaus, jonka alkuperä ei heti selvinnyt. Kun oivalsimme katsoa ylös salin kattoon, huomasimme pinkopahvin haljenneen kahtia. Pingotus oli tehty liian tiukaksi. Ennen tekijät olivat osanneet oikean pingotuksen, nyt tuntuma siihen oli karannut käsistä.
Paperitapetteja etsittiin pitkään
Tapettien valinta oli iso asia sekin. Hoidimme itse tämän vaikean kysymyksen ja tutkimme läpikotaisin koko maan tarjonnan. Useimmissa tarjolla olevissa on enemmän tai vähemmän muovia pinnoitteena, ja torjuimme kaiken muovin täydellisesti talon vanhassa osassa. Jouduimme valitsemaan ruotsalaiset käsin painetut historialliset tapetit, koska suomalaisia, tämän talon tyyliin sopivia, ei ollut saatavilla. Onneksi nyt alkaa olla jo kotimaisiakin vaihtoehtoja.
Olemme onnellisia siitä, että talon alkuperäiset punahonkalattiat löytyivät uudempien kerrosten alta. Vanhan, arvokkaan, valmiiksi kuluneen ja patinoituneen lautalattian säilyttämisestä tuli kuitenkin vaikea tehtävä. Rakentajilla näytti olevan sellainen käsitys, että lattiat kuin lattiat vain hiotaan sileäksi ja lakataan. Heidän mielessään näytti olevan uudenkaltaisen standardituotteen konsepti. Oli kova työ saada tekijät ymmärtämään asia toisin. Emme onnistuneet estämään hiontaa. Öljykäsittelykin oli tekijöille aivan vierasta, mutta onnistui kovan puhumisen jälkeen.
Keittiökalusteiden suunnittelu ja paikalle toimittaminen osoittautui yhdeksi vaikeimmista vaiheista. Pidämme keittiötämme sinänsä viihtyisänä ja hyvin toimivana, mutta eräisiin kohtiin olisi varmaan löytynyt parempi ratkaisu, jos kalustesuunnittelija olisi perehtynyt asiaan kunnolla tai tullut edes mittanauhan kanssa paikalle. Me emme olleet asettaneet budjettirajoja, joten asian selittää vain suunnittelijan kiinnostuksen puute.
Korjausrakentamiselle laatuasiakirja
Kaiken tämän jälkeen mietimme nyt, olisiko mahdollista kehittää jonkinlainen korjausrakennuskohteen laatuasiakirja. Laatuhan merkitsee sitä, että tulos täyttää etukäteen asetetut, tarkoin harkitut kriteerit. Korjausrakentamisen laadun määrittäjiä voivat olla monet tekijät, jotka tietenkin riippuvat siitä, mitä rakennuttaja itse pitää tärkeimpinä. Eräs laadun kriteeri voisi olla tiettyjen elämälle keskeisten arvojen täyttyminen. Monille se on tekniikan toimivuus tai lopputuloksen näyttävyys. Monet suunnittelevat korjausrakentamista myös romanttisella mielellä, niin että tuloksissa näkyy nostalginen kaipuu menneisyyteen.
Tavoitteena oli monipuolinen kestävyys
Me emme pitäneet näitä sinänsä kiinnostavia arvoja omina lähtökohtinamme, vaan halusimme pureutua aidosti vanhan talon kestävyyteen. Erityisesti meitä kiinnosti se, mikä voisi olla tämänkaltaisen hankkeen tekninen, ekologinen, psyykkinen, sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys suhteessa siihen uhrattuun taloudelliseen panostukseen. Psyykkinen kestävyys, joka lienee käsitteenä vieraampi kuin muut edellä mainitut, merkitsee tässä yhteydessä mm. sitä, että talosta tulee pysyvästi mieluisa; että se tarjoaa harmonisen, mieltä tervehdyttävän, elämysrikkaan asuinympäristön, johon mielellään palaa yhä uudelleen. Eniten panimme painoa talon psyykkiselle ja kulttuuriselle kestävyydelle. Niiden toteutumisesta olemme täysin varmoja.
Hiukan epävarmoja olemme tekniikan onnistumisesta ja ekologisen ulottuvuuden kestävyydestä. Olemmehan joutuneet miettimään kuluneiden muutamien vuosien aikana kerta toisensa jälkeen sitä, miten vanha piha toipuu, paitsi sen ympärille kohonneen rivitalovyöhykkeen uusien maamassojen paineesta, myös omalla pihalla tapahtuneista maaperän ja valumavesien muutoksista. Lisäksi mietimme jatkuvasti, mitä tapahtuu vanhan hirsitalon ullakkorakenteille nyt, kun olemme tehneet avoimen kulkuväylän keittiöstä yläkerran työtiloihin ja muuttaneet talon sisäisen ilmankierron järjestelmää.
Olemme varoneet sijoittamasta märkätiloja vanhaan osaan ja siksi sauna ja lämminvesivaraajat ovat uudessa piharakennuksessa. Sieltä vesi saadaan vanhaan taloon sähkösaatteen avulla pakkaspäivinäkin tulikuumana. Näin ei ole myöskään vaaraa, että vesijohdot jäätyisivät. Vaikka talo lämpiää nyt maakaasulla, olemme varmuuden vuoksi säilyttäneet vanhat kaakeliuunit lämmityskelpoisina. Taloudellinen kestävyys näyttää toteutuvan, koska käyttökulut ovat pienet. Talon käyttöikä on nyt pidentynyt niin, että voimme hyvin odottaa sen täyttävän tarpeemme ainakin meidän jäljellä olevan elinikämme. Saattaa olla, että sosiaalinen ulottuvuus tulee myös olemaan tärkeä.
Talomme on hyvä asua. Se on miellyttävä ja meille rakas. Me seurustelemme sen kanssa päivittäin – käymme vuoropuhelua menneen ja tulevan kanssa – samalla eläen tätä päivää.
Kirjoitus perustuu artikkeliin, joka ilmestyi vuonna 2005 Euroopan rakennusperintöpäivien julkaisussa "Oma koti- omakotiasuminen Suomessa" .
Kirjallisuutta:
Anttila Pirkko ja Jyränki Ritva: Talo matkalla eilisestä huomiseen, Hamina 2000, Akatiimi Oy,