Etusivu » Hoito ja korjaaminen » Artikkelit » Sisämaalien valmistus onnistuu kotikonstein
Sisämaalien valmistus onnistuu kotikonstein
Maire Heikkinen, Museovirasto
Vaikka eri maalilaatujen kirjo tuntuu nykyisin suurelta, on erilaisia maaleja ollut runsaasti jo ennen teollisia tuotteita. Uusien maalien käytön vakiintuessa vanhoja reseptejä on jäänyt pois käytöstä ja lopulta lähes kokonaan unohtunut. Ennen teollisten maalien tuloa kauppoihin maalari sekoitti työmaalla itse maalinsa omien tai ammattikunnan kautta saatujen reseptien mukaan. Ohjeita ei kirjoitettu muistiin eikä annettu suullisestikaan sivullisille ja siksi monet resepteistä ovat hävinneet. Eräs syy vanhojen maalien poisjäämiseen ovat asumiseen liittyvien sosiaalisten arvostusten muutokset. Moni teknisiltä ominaisuuksista hyvä maali on jäänyt pois käytöstä, koska se on mielletty halpojen ja arkisten raaka-aineidensa vuoksi vähempiarvoiseksi. Vanhan maalin on korvannut joku kalliimpi ja arvostetumpi tuote.
Maalien raaka-aineet saatiin luonnosta
Hirsiseinien ainoa pintakäsittely oli pitkään pelkkä piiluaminen ja ajoittainen pesu puun tuhkasta suodatetulla vedellä eli tuhkalipeällä. Hirsiseinien pintakäsittelynä savirappaus yleistyi vähitellen sekä kansan asunnoissa että porvariskotien seinillä. Säätyero näkyi savirappauksen päälle tehdyissä maalauksissa ja koristekuvioissa sekä huonetilan hierarkiassa. Kun talonpoika rappasi parhaan kamarinsa, säätyläiskodissa rapattiin samanaikaisesti keittiö- tai taloustiloja. Vaatimattomimmissa oloissa savirappaus voitiin jättää näkyviin sellaisenaan tai maalata itse tehdyllä liimamaalilla.
Seuraavaan on poimittu muutamia sisätiloissa käytettyjä unohtuneita reseptejä, joita voi edelleen valmistaa. Mukana on melko yksinkertaisista, vaarattomista raaka-aineista valmistettuja pintakäsittelyaineita. Useimmiten maalien raaka-aineina käytettiin lähiympäristöstä saatavia luonnonaineita tai maanviljelyksen ja karjatalouden sivutuotteita. Ravintoaineitten kuten maidon, eläinrasvojen ja jauhojen käyttö pintakäsittelyaineina edellytti taloudelta perustoimeentulon ylittävää vaurautta.
Liimamaalia on helppo valmistaa
Puu, pahvi ja paperipinnoilla tavallisimpia sisämaaleja olivat erilaiset liimamaalit, joiden raaka-aineet olivat liima, täyteaine ja mahdollisesti väriaine. Maaleissa on käytetty monenlaisia liimoja. Täyteaineena oli tavallisesti liitujauho, mutta myös keltasavea tai muita hienoja savilaatuja käytettiin. Valmistusaineita vaihtelemalla saatiin erilaisia maaleja eri tarkoituksiin.
5 l vettä
10 kg liitujauhoja
250-350 g kuivaliima
(pigmenttejä tarvittaessa)
Työ aloitetaan laittamalla liitujauho ja liima turpoamaan päivää ennen maalin valmistusta. Liimana voidaan käyttää selluloosapohjaista tapettiliisteriä tai puusepänliimaa, jota myydään kuivattuna levyinä tai helminä. Liitujauhoihin lisätään vettä niin paljon, että koko määrä kostuu. Kuivat liima-aineet puolestaan turvotetaan pienessä määrässä kylmää vettä.
Turvotuksen jälkeen liitu- ja liimahauteista kaadetaan pois ylimääräinen vesi. Juoksevaksi muuttunut liima kaadetaan vähin erin liidun joukkoon koko ajan sekoittaen. Liimamaalin voi myös värjätä pigmenteillä tai kasviväreillä. Myös pigmenttiaineet liotetaan etukäteen veteen ja kasvivärjäyksessä käytetään veden sijasta kasveista uutettua värilientä.
Värisävyä kokeillaan ensin pieneen määrään maalia, sillä liimamaali vaalenee huomattavasti pinnan kuivuessa. Ennen suurempien pintojen käsittelyä maalin tarttuvuus on hyvä kokeilla paperiliuskalle. Kuivuneesta maalista ei saisi pyyhittäessä tarttua väriä eikä toisaalta paperi saisi rypistyä liikaa. Kymmenen litraa liimamaalia peittää noin 20 m².
Jäkälämaali tehdään keittämällä
Toinen yksinkertainen sisämaali on jäkälämaali. Siinä maalin liima-aine keitetään islanninjäkälästä (Cetraria islandica). Islanninjäkälästä saadaan keittämällä likeniiniä, millä nimellä maali on myös tunnettu. Jäkälämaalilla on maalattu suoraan puulle, kalkille tai pahville. Jäkälämaalia on erityisesti käytetty vaaleiden kattopintojen ja seinien yläosien maalaamiseen. Ennen uusintamaalausta vanha maali tulee pestä pois vedellä, johon maali liukenee myös kuivana.
4 litraa islanninjäkälää
1,5 l vettä, lopullinen määrä kokeilemalla
liitujauhoja
tarvittaessa väripigmenttiä
Jäkälä huuhdotaan roskista ja pannaan kattilaan. Vettä lisätään niin paljon, että osa jäkälästä jää veden yläpuolelle, sillä keitettäessä jäkälä menee kasaan. Seosta keitetään noin 15 minuuttia tai niin kauan, kunnes se alkaa liisteröityä. Keitos siivilöidään ja liemeen lisätään ½ kg vedessä liotettuja liitujauhoja vesilitraa kohden. Jäähtyessään maali jähmettyy, jolloin sillä on helppo maalata esimerkiksi kattoja. Lämmittämällä maali muuttuu jälleen juoksevammaksi.
Sopiva liimaveden ja liituvellin suhde saadaan kokeilemalla. Maalia levitetään paperinpalalle ja kuivataan. Jos paperi käpristyy, liimaa on liian paljon ja seokseen pitää lisätä liitua ja vettä. Jos maalista sen kuivuttua tarttuu sormeen liitua, lisätään liimaa. Mikäli halutaan värillistä maalia, lisätään seokseen vedessä liotettuja väripigmenttejä. Jäkälän kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin, vaan siihen tulee olla maanomistajan lupa.
Uunit maalattiin vuosittain valkoisiksi
Kivi- ja tiiliuuneja on usein käsitelty kalkkimaalin ohella maitomaalilla, jolla uuninkyljet siveltiin vuosittain suursiivouksen yhteydessä. Vanhoissa uuneissa voi nähdä useista maalikerroksista syntyneen paksun laastimaisen pintakerroksen. Maaliin tarvitaan rasvatonta maitoa, johon sekoitetaan liitujauhoja niin paljon, että saadaan hyvin löysää velliä. Seoksen annetaan seistä muutama tunti, jotta kaikki liitukokkareet liukenevat nesteeseen. Maalaus tehdään kevyesti ristiin rastiin sivelemällä mahdollisimman tasaisesti joka kohtaan. Märkänä pinta näyttää kirjavalta ja lopputulos paljastuu vasta maalin kuivuttua. Joskus tarvitaan useampi maalikerros siistin lopputuloksen saavuttamiseksi.
Jalasjärveltä on taltioitu vuonna 1994 toinenkin uunimaaliresepti, jossa on enemmän liima-aineita. Sen ansiosta maali kestää paremmin hankausta, mutta se ei kuitenkaan pysy uudessa tiilessä.
5 kg liitua
0.5 kg ruisjauhoja
6 l piimää
125 g tapettiliisteriä
Värikasveja voi löytyä myös kotipihalta
Jo esihistoriallisella ajalla osattiin meilläkin käyttää kasvivärejä. Parituhatta vuotta vanhasta haudasta on löydetty morsingolla siniseksi värjättyjä vaatepaloja. Historialllisella ajalla eri puolilla maatamme toimi tekstiilien värjäykseen erikoistuneita ammattivärjäreitä. Ammattilaisille tuotiin kotona kudottuja kankaita värjättäväksi ja joskus kankaaseen painettiin samalla kuvioita kohopainolaatoilla. 1800-luvun puoleenväliin asti tekstiilien, tapettien ja maalien värjäyksessä käytettiin pääasiassa kasvivärejä. Ammattivärjärit hankkivat värikasvit ulkomailta, mutta kotioloissa väriaineet saatiin luonnokasveista. Suomeen tuotuja kasvivärejä 1800-luvulla olivat mm. sumakki (Rhus glabra), santelipuu (Pterocarpus santalinus), krappi (Rubia tinctoria), keltapuu (Morus tinctoria) ja bresilja (Caesalpina bresilja).
Väriaineet olivat tärkeää kauppatavaraa, joita kuljetettiin suuria määriä. Vuonna 1771 haaksirikkoutuneen kappalaiva Vrouw Marian tulliasiakirjoista käy ilmi, että aluksen lastina oli mm. 17980 naulaa (7640 kg) krappia ja 3230 naulaa (1373 kg) indigoa.
Sininen on arvostettu ja rakastettu väri
Sinistä väriä on ollut vaikea saada kasveista, silti se on ollut esihistoriallisesta ajalta lähtien suomalaisten suosikkiväri, jota on käytetty erityisesti juhlavaatteissa. Sinistä väriä valmistettiin morsingosta (Isatis tinctoria), jota rannikoillamme kasvaa edelleen paikoitellen. Myös lehtosinijuuresta (Mercurialis perennis) saadaan sinistä, mutta kasvi on nykyään harvinainen. Samoin muutamista sienistä saadaan sinistä väriä, mutta meillä sienivärjäystä ei ilmeisesti tunnettu ennen 1980-lukua. Kotivärjäreiden paljon käyttämästä mäkikuismasta saadaan keitinliemeen voimakkaan tummanpunainen väri, jonka kiinnittäminen tekstiiliin on kuitenkin hankalaa. Sen sijaan liemestä valmistettuun liimamaalin väri saadaan tarttumaan, mutta värin valonkesto ei ole kovin hyvä. Hyötykasviyhdistyksellä on Helsingissä Annalan puutarhassa värikasviosasto, jossa kasvaa suuri määrä tunnettuja värikasveja.
Siivousaineet keitettiin kotona
Ennen 1800-luvun puoliväliä valtaosa rakennusten ulko- ja sisäpinnoista oli käsittelemättömiä puupintoja, joiden käsittelyksi riitti pesu. Puhdistusaineina käytettiin koivuntuhkasta tehtyä lipeävettä tai eläinrasvasta keitettyä kotitekoista suopaa. Yksinkertainen tapa valmistaa pieniä määriä tuhkalipeää on kaataa kiehuvaa vettä kahvinsuodatinpussissa olevan koivuntuhkan läpi. Suurempaa määrää valmistettaessa on nopeampaa liottaa kankaista tuhkapussia kiehuvassa padassa. Säännöllisen pesun ansiosta lattiapinnoista tuli kauniin vaaleaksi kuluneita, kuten monissa museoissa voi vieläkin nähdä. Viikkoittain lattiat puhdistettiin lakaisemalla roskat ja pölyt kostealla vastalla.
Vuosittainen suursiivous pidettiin usein juhannuksen alla. Tuolloin lattia hangattiin puhtaaksi tuohihuosiaimilla, harjoilla ja lorvilla. Tuhkalipeäveden ja suovan lisäksi käytettiin hankausaineena hiekkaa. Lorvi valmistettiin sitomalla kuusenhavuista lavitsa, jota kiskottiin aisoista pitkin lattiaa. Joku lapsista pääsi istumaan painoksi lorviin eli “lorvailemaan”. Lopuksi lattia huuhdeltiin kylmällä vedellä. Tämä pesutapa oli mahdollista vain multipenkkilattioissa, joissa ei ollut täytteitä keskilattian alla.
Maitokin käy maaliksi
Maitokäsittely sopii erityisen hyvin pehmeille puulajeille kuten kuusi ja mänty. Maidon kaseiini lisää puupinnan kulutuksenkestävyyttä, mutta ei juuri muuta sen ulkonäköä. Rasvatonta maitoa tai piimää voidaan sivellä myös perinteisellä öljymaalilla vastamaalatulle lattialle lisäämään pinnan kulutuksenkestävyyttä. Maitoa käytettiinkin ennen vauraammissa taloissa uusille öljymaalipinnoille tai myös vanhojen himmentyneiden lattiamaalien kiillotukseen. Maidolla voidaan käsitellä vain kuivan tilan lattioita. Pinta voidaan jatkossa pestä normaalisti vedellä ja tarvittaessa lisätä maitokäsittelyjä. Jos maidolla käsitelty pinta halutaan maalata, täytyy kaseiini ensin poistaa, koska se heikentää öljymaalin tarttuvuutta.
Puulattian vaalentaminen tai tummentaminen
Suomalaisissa kartanoissa ja linnoissa on käytetty lattioiden pintakäsittelynä kalkki-saippuakäsittelyä. Tapa on ollut laajalti käytössä Ruotsissa ja erityisesti Tanskassa käytössä edelleen. Tanskalaisen reseptin mukaan lattia säilyy vaaleana, kun se käsitellään saippuavedellä ja kalkilla. Uutena lattiaan hierotaan saippuaveteen liuotettua kalkkia, kunnes pinta alkaa vaahdota. Pehmeä puu imee enemmän kiviainesta, joten samaa kohtaa voidaan joutua hieromaan jopa 10 kertaa. Työn aikana kalkkia voidaan lisätä tarvittaessa. Käsittelyä ei tarvitse uusia lattian käyttöönoton jälkeen, vaan lattia pyyhitään tarvittaessa nihkeällä liinalla. Pinta kestää yllättävän hyvin likaantumista ja sietää jopa kengillä kulkemista. Saippuana käytetään Tanskassa hiutaleina myytävää rasvaista valkoista saippuaa ja kalkiksi kelpaa tavallinen maatalouskalkki.
Vanhoissa rakennuksissa joudutaan usein uusimaan muutama lattialankku, joiden vaalea väri poikkeaa ikävästi muuten harmonisesta sisustuksesta. Uuden lankun tummentamiseen on käytetty edellä selostettua reseptiä sillä erotuksella, että kalkin sijasta kiviaineksena käytetään savea. Tällä tavoin lattiapinnasta saadaan luonnollisesti harmaantuneen tuntuinen.
Suomen Tammen julkaisussa "Rakennettu kestämään - tutki ja opi" 2003 ilmestyneen artikkeliin pohjalta toimittanut Marja Sahlberg.