rakennusperinto.fi

Valaistustekniikka on kehittynyt valtavasti niistä ajoista, jolloin sähkövalaistus oli vasta tulevaisuudessa häämöttävä kehitysaskel. Hehkulampun lisäksi muun muassa loisteputket, halogeenit, kuituvalot sekä LED-valaisimet edustavat nykyajan valaistusteknologiaa. Kaiken runsauden keskellä on olemassa kohde, jonka valaisemiseen ei ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa. Kyse on arvoista ja historiasta, perinnerakennuksesta.

Sähköenergia on tehnyt edullisesta ja helppokäyttöisestä huonevalaistuksesta itsestäänselvyyden nykyihmisille. Menneinä vuosisatoina talon valaiseminen oli kallista. Tuolloin valaistuskulut saattoivat olla ruokamenojen suuruiset. Vielä 1800-luvulla suomalaisessa kodissa elettiin hämärässä. 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä saattoi maatalon pirtin valaista yhä vain pieni öljylyhty tai kynttilä.

Varallisuus, yhteiskuntaluokka ja asuinpaikka vaikuttivat kodin valaisemiseen. Kun säätyläiskodissa saatettiin jo nauttia ylellisestä kynttiläkruunusta, köyhän käsityöläisperheen oli yhä tyydyttävä edulliseen pärevalaistukseen. Uusien valaistustyyppien saavuttua Suomeen ne levisivät aina ensiksi varakkaan väestön keskuudessa. Saattoi kestää vuosikymmeniä ennen kuin uusi valaistustyyppi oli saanut jalansijaa koko Suomen alueella.

Päreestä kynttiläamppeliin

Savupirtissä oli päivälläkin suhteellisen pimeää, sillä valoa saatiin vain ovesta ja pienestä seinäluukusta. Sisätilan tärkein valonlähde olikin 1800-lukuun saakka tulisija liekkeineen. Lisäapua työvalaistukseen saatiin kuitenkin avotulta helpommin liikuteltavista päreistä. Päre oli pitkä puunsuikale, joka ”vedettiin” pihkattomasta männystä. Päre asetettiin pärepihdin avulla esimerkiksi pöydälle pirttiä valaisemaan. Suomesta löydetyt vanhimmat pärepihdit ovat keskiajalta. Erikokoisilla ja -muotoisilla pärepihdeillä työvalaistusta voitiin parantaa niin sisä- kuin ulkotiloissakin. Päre oli maaseudulla yleinen valaistusneuvo aina 1800-luvun lopulle asti.

Ikkunalasin yleistyttyä rakennuksissa sai päivän­valo tärkeän aseman sisätilan valonlähteenä. Ikkunat suunnattiin mahdollisuuksien mukaan rakennuksen eteläsivulle, ja päivänvalosta pyrittiin ottamaan kaikki hyöty irti esimerkiksi sijoittamalla pöydät ikkunoiden eteen.

Kynttilä oli 1800-luvulla talonpoikaisväestön kes­kuudessa ylellisyyttä, josta oltiin valmiit maksamaan vain juhlapäivinä. Kaupungeissa talikynttilä oli kuitenkin yleinen valaistusväline 1860-luvulle asti. Kynttilänvalo oli erittäin tärkeä valonlähde käsityöläisille. Se paransi suutareiden ja räätäleiden työolosuhteita huomattavasti. Kultaseppien 1600-luvulla kehittämä vedellä tai spriillä täytetty lasipullo, joka kohdisti kynttilän valon pienelle alalle, yleistyikin käsityöläisten keskuudessa. Myöhemmin tämä valopallo nimettiin käyttäjiensä mukaan ”suutarinsilmäksi”. Steariinin keksiminen 1811 loi mahdollisuudet kynttilöiden laajalle teolliselle valmistukselle. Ensimmäinen ruotsalainen steariinikynttilätehdas perustettiin vuonna 1839 Lontoosta saadun mallin mukaisesti.

Suurin teho kynttilävalaistuksesta saatiin kehittämällä kynttilänjalkoja eri käyttötarkoituksiin. Yökynttilänjalassa oli kantokahva ja laakea jalka valuvan steariinin pysäyttämiseksi. Ompelutöissä taas saatettiin käyttää apuna säädettävää kynttilänjalkaa, joka voitiin nostaa juuri tarvittavalle työkorkeudelle. Näin saatiin myös hyödynnettyä lähes loppuun kulunut kynttilä. Vähävarainen kansa osasi hyödyntää myös materiaalin rippeet, ja niinpä esimerkiksi viimeisimmät kynttilänkannat sulatettiin ja valettiin uusiksi kynttilöiksi.

Kynttilänvaloa lisäsi tehokkaasti heijastavalla metallilevyllä varustettu, seinälle kiinnitetty kynttilänjalka, lampetti. Rautaiset lampetit tunnettiin Keski-Pohjanmaalla jo 1700-luvulla, mutta kokonaisvaltaisesti ympäri Suomen ne olivat käytössä kautta 1800-luvun.

Ensimmäinen kattokruunun muoto syntyi kahdesta ristikkäin ketjujen varaan ripustetusta laudasta. Samantapaisia kruunuja valmistettiin Ruotsissa vielä 1800-luvun lopulla. Myös lounaissuomalainen joulukruunu on samaa perua. Ajan myötä puukruunusta kehittyi renkaanmuotoinen metallikruunu. Köyhien pitäjien kirkoissa jouduttiin kuitenkin tyytymään sorvattuihin ja maalattuihin puukruunuihin. 1800-luvun puolessavälissä Jyväskylässä jo lähes jokaisessa virkamiesasunnossa oli metallikruunu. Kauppiaskodeissa tämä valaisin säilytti asemansa 1900-luvun vaihteeseen saakka. Köyhempien luokkien keskuudessa kynttiläkruunu, eivätkä muutkaan kynttilävalaisimet, olleet koskaan arkivalaisimina merkittävässä asemassa. Pärekaudesta siirryttiin suoraan öljyvalaisimien aikaan. Kattokruunu paransi huomattavasti varakkaiden talouksien sisätilan valaistusta laajalle levittäytyvän valonhohtonsa avulla.

Sisätilan valaistuksen kehittyessä pyrittiin hyödyntämään valaisimen mahdollisimman suuri heijastuspinta. Tästä johtuen tuli tavaksi koristella messinkikruunuja hiotuin vuorikristallein. Böömissä 1680-luvulla keksityn halvemman kristallin myötä tämä katto­kruunumuoto alkoi yleistyä maailmalla. Suomessa kristallikruunun suosio oli suurim­millaan 1800-luvun alkupuolella. Virkamies- ja kauppiaskotien valaisimena se pysyi kuitenkin melko harvi­naisena.

Myöhemmin kynttiläkruunusta kehittyi uudenlainen variaatio: amppeli. Se koostui kattokilvestä ja siitä ketjujen varassa riippuvasta maljamaisesta alaosasta, johon kynttilänpidikkeet kiinnitettiin. Amppeli oli hyvin koristeellinen sisustusvalaisin, joka usein oli valmistettu patinoidusta pronssista tai lasista.

Öljy- ja kaasuvalaistus

Kun paloöljylamppu kehitettiin Amerikassa vuoden 1850 tienoilla, sai moni muu valaisin antaa sille tietä. Ensimmäiset lamput olivat usein yhdistelmävalaisimia, joissa metallikruunun keskiakseliin asennettiin öljylamppu. Öljylamput kestivät valoteholtaan pidempään kuin entiset kynttilävalaisimet, ja liekkiä suojasi lasikupu. Katto­valaisimet oli varustettu hissilaitteella, jonka avulla öljysäiliö oli helppo täyttää. Öljyvalaisimet levisivät Suomen kaupunkeihin nopeasti 1860-luvulla, kun puhdistettua petrolia alkoi tulla Amerikasta. Maaseudulla saatiin öljylamput käyttöön kuitenkin vasta 1900-luvun alussa. Sauna- ja navettavalaisimena säilyi pitkään pieni peltinen öljylamppu, tuiju.

Öljyvalaisinaika oli aivan uusi harppaus valaisinhistoriassa. Nopeasti loppuun kulunut kynttilä vaihtui valaisimeen, joka takasi paremman valotehon ja oli suojalasinsa ansiosta paloturvallisempi ja paloi pidempään. Öljyvalaisin pysyi maaseudulla vuosikymmeniä yleisenä valonlähteenä.

Kaasulamppu oli viimeinen sähkövalaistusta edeltänyt valonlähde. Helsinkiin saatiin Kaasulaitos vuonna 1860. Turku sai kaasulaitoksensa 1863. Kaasuvalaistuksen perustana oli laite, jonka avulla voitiin kuivatislata kivihiilestä valokaasua. Kaasun avulla valaistiin kadut sekä liike- ja virastotalot. Yksityistaloissa kaasu­lamppu ei ollut kovin yleinen valonlähde. Saksassa kehitettiin 1800-luvun loppupuolella kaasuliekin moninkertaiseksi kirkastanut silkkikudoksinen hehkusukka. Suomen syrjäseuduilla hehkusukan, käsipumpun ja painesäiliön avulla toimivaa Petromaksia käytettiin valaisimena pitkään, sillä sähköistys eteni Pohjois-Savon maaseudulle vasta 1940-luvusta alkaen.

Sähkövalaistuksen ensiaskeleet

Tärkeimpiä sähköenergian leviämisen seurauksia oli valaistuksen paraneminen. Hehkulamppu oli kehitteillä jo 1800-luvun puolivälissä, mutta vasta Edison kehitti massatuotantoon sopivan mallin 1879. Suurivastuksinen hiililanka korvattiin metallilangalla 1900-luvun alussa. Suomen ensimmäiset hehkulamput asennettiin Tampereelle Finlaysonin tehtaalle vuonna 1882. Hehkulamppujen valmistus alkoi Suomessa 1925. Aikaisemmin oli korjailtu ulkomailla valmistettuja lamppuja. Turun ensimmäisen sähkövalaistuksen saivat Konsuli Alfred Jacobsson ja hänen vaimonsa Helene Jacobsson. Samainen säätyläiskoti toimii nyt Ett Hem -museona.

Ensimmäiset hehkulamput jätettiin usein ilman varjostinta. Punotut sähköjohdot kiinnitettiin sisäseiniin posliinieristimillä ja jätettiin näkyviin. Ylimääräinen kattojohto kietaistiin koristesilmukaksi. Seinä- ja pöytävalaisinten vanhimmat mallit heijastelivat aluksi öljylamppukautta, mutta 1930-luvulla olivat funktionalistishenkiset opaalikuvut ja -varjostinpallot yleisiä. Varakkaimmissa talouksissa käytettiin jugendin hengessä kukiksi muotoiltuja varjostimia tai yksinkertaisia lautasvarjostimia.

PERINNEKOHTEEN VALAISTUS NYKYPÄIVÄNÄ

Historiallisen kohteen valaistussuunnittelu koetaan usein ongelmalliseksi. Erilaiset valaistusratkaisut luovat erilaisia tunnelmia. Pahimmillaan nykyaikainen valaistus voi jopa tuhota perinnekohteen vanhoja pintamateriaaleja. Perinnerakennuksen valaistusta suunniteltaessa on hyvä muistaa, ettei asuinrakennusta ole tarpeen palauttaa sisustukseltaan alkuperäiseen, ensimmäiseen asuunsa. Kerroksellisuus, johon kuuluvat muistot ja yksityiskohdat eri vuosikymmeniltä, ovat myös osa rakennuksen historiaa. Tämän voi huomioida myös valaistusta suunniteltaessa.

Piilotetut valonlähteet

Joskus perinnerakennuksissa tuntuu perustellulta tavoitella luonnonvalon tunnelmaa piilotetuin valonlähtein. Kun rakennus on alun perin valaistu muutamalla kynttilällä, saattaa kattovalaisimen asentaminen tilaan tuntua oudolta ratkaisulta. Piilotettuja valonlähteitä käytetäänkin muun muassa museorakennuksissa, joissa tunnelma tahdotaan pitää mahdollisimman alkuperäisenä.

Lähes näkymättömät, epäsuorat valaisimet ovat muodissa myös nykyajan asuintiloissa. Valkoisen katon kautta heijastettu valo ei häikäise, mutta luo silti tehokkaan valaistuksen. Valaisimia on saatavana myös kattopintaan uppoasennettavina. Pinta-asennettavat valaisimet voidaan taas piilottaa näkyvistä valolistan avulla. Elementin takaa mystisesti lankeava valo korostaa upeasti tilan rakenteita tai yksityiskohtia.

Perinnekohteen valaisussa kaiken lähtökohtana on löytää paikka, johon valonlähteen voi toimivasti piilottaa. Esimerkiksi ikkunasta tulvivan luonnonvalon tai tulisijasta hohkaavan lämmön tuntua voi olla vaikea saavuttaa ilman, että se vaikuttaisi keinotekoiselta. Lavastuksellinen valaistus tuhoaa hirsirakennuksen tunnelman. On otettava huomioon luonnonvalon määrä tilassa päivän eri aikoina. Esimerkiksi verhotangon alle piilotettu valonlähde voi toimia iltapäivän aikaan hyvänä lisävalona, mutta korostua pimeässä luonnottomana valonhehkuna.

Valon luonnollisuuteen voi vaikuttaa myös sen värisävyä muuttamalla. Ilmaraolla varustetun loisteputkikotelon kanneksi voidaan asentaa värillinen pleksilevy. Tällaista ratkaisua onkin käytetty esimerkiksi Turun Apteekki­museossa, jossa ruskeansävyinen pleksi tuo valoon lämmintä sävyä.

Katon kautta heijastettu epäsuora valaistus ei ole välttämättä edukseen vanhassa tilassa. Voimakas sivuvalo tuo helposti esille muhkuraiset pinnat niin seinissä kuin katossakin. Katon valaiseminen on myös historiallisesti outoa. Piilotetut valonlähteet ovat parhaimmillaan korostusvaloina. Yleisvalona piilotettu valonlähde saattaa jäädä heikkotehoiseksi.

Modernisoitu perinteinen valaistus

Toinen tapa mukailla vanhaa tunnelmaa on valaista tila perinteisillä, mutta sähköistetyillä valaisimilla. Tällä tavalla tilan sisustus säilyy yhtenäisenä sähkövalosta huolimatta. Myös tätä valaistustapaa on käytetty paljon museokohteissa.

Porvoossa sijaitsevaa Runebergin taloa restauroitaessa sähköistettiin kaksi talon vanhaa kynttiläkruunua. Salin kruunun vanteeseen kiinnitettiin kruunulamppujen kannat niin, että kaikki kiinnitykset on tarvittaessa mahdollista poistaa vaurioittamatta valaisinta.

Markkinoilla on myös vanhan kaavan mukaan valmistettuja uusia sähköisiä valaisimia. Tällainen valonlähde muistuttaa alkuperäistä, mutta on kuitenkin tästä vain kopio. Herää kysymys tällaisen valaistuksen tarpeellisuudesta.

Modernit valaisimet

Moderni valaistus vanhassa tilassa yhdistää nykypäivän hienosti historiaansa. Parhaimmillaan modernit valaisimet ovat juuri suunnittelukohdetta varten valmistettuja ajattomia taideteoksia. Tällaista valaistusta on käytetty onnistuneesti monessa julkises­sa tilassa. Moderni valaistus tulee kyseeseen tilanteessa, jos­sa muut tavat valaista rakennus tuntuvat epäkäytän­nöllisiltä tai tunnelmaltaan keinotekoisilta. Tällaisessa tilanteessa on paras luoda jotain uutta ja ainut­laatuista.

Jokainen valaistustapa voi olla kaunis ja toimiva. Huonosti suunniteltu valaistus voi puolestaan hävittää kaiken herkkyyden vanhasta tilasta. Yksinkertaisuus on paras kriteeri valittaessa modernia valaistuslähdettä vanhaan tilaan. Jos valaisin on nykyaikainen, mutta valaistuksen tavoitteena on korostaa iäkkään rakennuksen tunnelmaa, täytyy valaisimen alistua vanhalle tunnelmalle. Jos tilan tunnelma säilyy ennallaan, on valaistus yleensä onnistunut.

Huomioitava perinnekohteen valaistuksessa

Vanhan rakennuksen sisävalaistusta suunniteltaessa on hyvä ottaa huomioon erilaisia käytännön asioita. Jos tilan nykyiset sähköistykset eivät ole riittävät, tarvitaan lisää sähköpistokkeita. Rakennuksen alla oleva ryömimistila ja mahdollinen ullakko helpottavat merkittävästi uusien asennusten tekemistä.

On hyvä olla perillä valaisimen tyylikauden aikaisista asennustavoista. 1900-luvun alun sähkövalaisimia asen­net­taessa ei johtojen piilottaminen ollut tyypillistä. Ensimmäisten sähkövalaisimien johdot asennettiin pinta­materiaalien päälle. Ne jäivät tapetin alle vasta seuraavan tapetoinnin yhteydessä. Nykyäänkin on saatavissa punottuja sähköjohtoja sekä vanhanmallisia valonkatkaisimia.

Valaisintyypin valinnalla voidaan vaikuttaa asennustapaan. Vanhojen pintojen suojelemiseksi on paras suosia pinta-asennettavia valaisimia. Näin säästytään turhalta rakenteiden silpomiselta ja mahdollistetaan tilan palauttaminen ennalleen ilman suuria ponnisteluja. Joskus on hyvä käyttää valaistukseen vain irtovalai­simia. Jalka- ja pöytälamput toimivat loistavina kohdevalaisimina, mutta tuovat samalla tilaan myös kaunista tunnelmaa. Tällainen valaistustapa on vaivaton poistaa tarvittaessa.

Perinteisen asuintilan valaistussuunnitteluun liittyy myös UV-valon haittavaikutusten huomiointi. Tällä aallon­pituudella on nimittäin vanhoja pintoja haurastuttava vaikutus. UV-valoa tulee sisätilaan niin ikkunoista kuin sähkövalaisimistakin. Pintamateriaaleille turvallisin valaistus olisikin UV-valoton erikoisvalaisin tai UV-suodattimella varustettu valaisin. Muitakin keinoja on vähentää UV-valon haittavaikutuksia. Osa niistä on kansanperinteestä tuttuja.

Sähkövalaistus on hyvä sammuttaa tilasta sieltä poistuttaessa ja valojen turhaa käyttöä kannattaa muutenkin välttää. Porottavalla auringonpaisteella tai kesällä matkalle lähdettäessä voidaan vanhat kalusteet suojata kankain ja vetää pimennysverhot ikkunoiden suojaksi. Tällaiset verhot on helppo piilottaa vaikkapa kapan taakse. Ikkunasta tulevan valon haitalliset aallonpituudet ovat poissuodatettavissa myös näkymättömän muovikalvon tai suodatinkankaan avulla. Verhoja, kalvoja ja suodatinkankaita on saatavissa alan erikoisliikkeistä.

LÄHTEET

Flink, S.: Runebergin koti. Museovirasto, Jyväskylä 2006.

Niiranen, T.: Miten ennen asuttiin. Otava, Keuruu 1981.

Sjöström, Mats: Satu Tikka haastatellut Maakuntamuseon pääkonservaattori Sjöströmiä 21.3.2006.

Vanhan rakennuksen käyttöopas: Lounais-Suomen ympäristökeskus. Turku 2003.